Odotuksen alla on hyvä purkaa päätään.

Mua vituttaa se, että minä soittelen ihmisten perään ja pyydän tapaamisia. Osa on niin kiireisiä, etteivät ehdi puhelimessa puhua. No, jos jään odottamaan heidän soittoaan niin sitä saakin odotella. Osa on niin väsyneitä, etteivät jaksa puhua ja keskustelu kuolee kasaan, jos en sitä epätoivoisesti ylläpidä. Mulla on niin esineellistetty olo. Kyllä se Maisa pärjää ja jaksaa odottaa, koska eihän sillä ole muita. Kyllä se ymmärtää. Eihän sillä ole edes poikaystävää, ei se tiedä millaista on olla onnen huumassa. Ei se tiedä, kun on kiire koulussa ja kolmessa eri duunissa ettei ystävyyssuhteita ehdi ja jaksa pitää yllä. Ei se tiedä, kun sillä ei ole niin paljon ystäviä, millaista on pyörittää sitä palettia. Ei se tiedä, mitä on, kun vapaa-aikaa ei vaan ole. Tai niin, jaksan mä niiden tiettyjen kanssa kommunikoida ja näpytellä fb:seen sydämiä ja kommentoida kaikkee ihkuu, lähetellä tekstiviestejä, vastata puhelimeen ja oohlallaa jaksanpa peräti soittaakin että MITÄ KUULUU. Kaikki kuplan ulkopuolinen unohtuu. Luokitellaanko ihmiset tärkeysjärjestykseen vai miten se homma pelaa, kun tuntuu, että osalle riittää silti aina minuutti pari?

Mua vituttaa se, että kukaan ei huoli mua töihin. Oon kyllästynyt kuuntelemaan kannustuspuheita. Vitut, fakta on se, että mä en kelpaa edes duuniin. Mä rehellisesti sanottuna luulin omaavani hyvän cv:n ja laajan historiikin. Paskavitut. Lähikaupan kassallakin on joku pidennyksillä varustettu blondi tipsu, joka ei katso silmiin, ei hymyile, tervehdi ja sekoilee kassan kanssa. Kummasti vaan silläkin on töitä. En jaksais palloilla enää kotona, lenkkipolulla ja kaupassa. En viitsi joka päivä ravata kaupungilla, koska rahaahan siihenkin menee. Näyteikkunaostokset tekee vaan vihaiseksi.

Tällä hetkellä vituttaa ihan kaikki. Huimat kahden henkilön synttärikekkerit odottaa. Jes. Mä oon niin onnen huumassa, että heikompaa hirvittäis. Maalaan naamani mustaksi ja vedän hymyn kasvoille. Taas yksi vuosi napsahtaa lisää mittariin. Etkä ole edes vanha, elämäs alussa ja sulla on kaikki edessä, Helppo se on kuuskymppisenä irvailla. Mitä mulla on odotettavissa? Lisää koti-iltoja? Yksinäisiä öitä? Niitä vitun hetkiä jolloin mä raavin ranteet täyteen haavoja ja istun kylppärin lattialla hysteerisesti itkien.

Toisinaan on sellainen olo, että helpompi olisi, kun kävelisi junan alle.

P.S Turha vinkua, etten pidä yhteyttä. Ette tekään sitä tee. Enkä kaipaa mitään tyhjentävää, tuomitsevaa sähköpostia, tekstiviestiä etanapostia. Jos mä ymmärrän niin helvetisti teidän menoja niin vähän ymmärrystä tähänkin suuntaan. Se on kaksipuolinen polku.