"There's always something different going wrong
The path I walk's in the wrong direction.
There's always someone fucking hanging on
Can anybody help me make things better?"

Tänään puhuttiin varmasti sadatta kertaa samasta aiheesta. Tänään oli kuitenkin poikkeuksellinen keskustelu. Tänään minä ahdistin Topin nurkkaan, pakotin sen kohtaamaan kysymykseni ja vastaamaan niihin niin kuin asia on. Koska mä en jaksanut enää. Koska tämä epätietoisuus veti multa henkisiä voimia jatkuvasti. Koska mä en halunnut olla kahden vaiheilla, tietämättä mitä tehdä, tietämättä mitä sanoa, tietämättä siitä mitä hän aikoisi tehdä tai sanoa.

"What if I wanted to break
Laugh it all off in your face
What would you do?"

Niinpä aloitin. Lauseella: "Mä miettisin..." ja sen jälkeen sanoja alkoi tulla. Perjantain jälkeen en ollut saanut tilaisuutta puhua hänen kanssaan. Perjantain jälkeen en ollut saanut sanaa suustani. En osannut aloittaa epämukavaa keskustelua jälleen samasta aiheesta, jälleen anovana ja toivoen, että se vastaisi kuten toivoisin hänen vastaavan.

"Look in my eyes
You're killing me, killing me
All I wanted was you."

Minä sanoin: "Mä haluan sut kokonaan tai en ollenkaan." Ongelma oli siinä, että minä idiootti hölmö menin tykästymään häneen perjantaina. Hän ei tykkää musta. Niin se sanoi. On vain kiinnostunut. Hän seurustelee Avan kanssa, tietää tunteensa Avaa kohtaan ja Avan tunteet häntä kohtaan. Vain kiinnostunut. Olisinko voinut hajota enempää? Ehkä. Jos olisin rakastunut. Luojan kiitos, en ollut.

"What if I fell to the floor
Couldn't take all this anymore
What would you do, do, do?"

Se sanoi saman mitä aikasemminkin. En leiki tunteillasi, et ole kakkosvaihtoehto. No, sano sitten, miksi helvetissä musta tuntuu siltä kuin olisin koko ajan ollut pelinappula? Miksi musta tuntuu kuin se olisi koko ajan pitänyt mua käsivarren mitan päässän itsestään? Että se on koko ajan lähellä, mutta saavuttamattomissa? Etten tule koskaan saamaan sitä itselleni?

Ja kun se nousi sängyltä ja alkoi pukemaan päälleen, mä nieleskelin kyyneleitä. En helvetissä aikonut itkeä sen edessä. Ja kun se sanoi hiljaisesti: "Etkö sä meinaa edes halata mua?" Mitä siihen voi vastata? Nousin ylös, astelin pää painuksissa hänen luokseen ja Topi sulki mut syliinsä. Se tuoksui tupakalle, itselleen ja miedosti partavedelle. Mä suljin silmäni, kun se tuuditti mua hiljaa itseään vasten, silitti hiuksia ja selkää. Kyyneleet alkoivat tulla turhan läheisiksi, joten vetäydyin irti ja käännyin selin. Mä olin niin auki ja säröillä, että mitä tahansa se olisi sanonut, olisi riittänyt siihen, että olisin alkanut poraa.

Istuuduin sängylle, kaksi sekuntia, nousin ylös ja astelin sen luo määrätietoisesti. Tartuin sitä kauluksesta, katsoin silmiin ja suutelin sitä. Sitten se lähti. "Pärjäätkö sä?" kysyi vielä ovella ja vastattuani myöntävästi, Topi sanoi tulevansa huomenna. Ulko-oven kolahtaessa kiinni, en pystynyt enää hillitsemään itseäni.

Soitin Santulle. Ensimmäiseksi sopersin, ettei se halunnut mua. Santtu ei ollut uskoa korviaan. Se pyysi mua kertomaan kaiken, rauhoitteli ja lohdutti. Soitin Nealle ja Sofille, äidillekin. Kerroin kaikille kaiken ja Sofin kanssa sain tähänastisen elämäni ehkä loistavimman ajatuksen.

Kyllä se tästä. Pikkuhiljaa. Huomisesta tulee rankka. Topi tulee heti aamusta. Laitan suunnitelmani täytäntöön, tänä iltana hion strategiani loppuun ja valmistaudun henkisesti aamuun.

P.S Santtu soitti äsken ja kysyi vointia. Se sanoi, että olen tärkeä, rakas ja etten saa unohtaa sitä. Minä rakastan ystäviäni. <3