23 päivää koulujen alkuun. Ristiriitaisissa tunnelmissa mennään. Tavallaan en haluaisi palata sinne, tavallaan toivon ulospääsyä tästä tylsyyden onkalosta.

Eilen olimme Sofin kanssa Ikeassa - pyörillä. Oli helvetin kuuma ja kesäsade lisäsi trooppista ilmastoa. Olin aivan hiessä kilometrin matkasta. Häpesin itseni maanrakoon ja jos Sofi ei olisi ollut siinä, olisin todennäköisesti hakenut lapion ja kaivanut itseni Indokiinaan. Sofi kuitenkin oli siinä ja vakuutteli huolettomaan tyyliin, ettei sillä ollut mitään väliä. Hän oli väärässä. Sillä on väliä, vähän helvetisti onkin. Sofilta sainkin seuraavan idean.

Syy, miksi oikeastaan istahdin tänä perjantaisena, jälleen kerran kuumana päivänä äitini hitaan tietokoneen pariin, on tuleva syksy. Vietin koko viime yön hikisissä lakanoissa kattoon tuijottaen ja suunnitellen itselleni ohjelmaa. Olin pitkästä aikaa päättäväinen ja tietoinen siitä, mitä mun tulisi tehdä. Se oli aika uskomaton fiilis. Kuin olisin juuri ratkaissut hankalan yhtälön.

Syksyksi teen itselleni treeniohjelman. On yksinkertaisesti pakko. Eilen, Sofin lähdettyä, pysähdyin eteisen peilin eteen ja tuijotin itseäni. Kovin, peittelemättömin silmin. Ilmaisin halveksuntaani tomumajaani kohtaan. Vääntelin kasvojani julmiin ilmeisiin. Kosketin virhekohtiani, raavin kylkiini kipeitä jälkiä ja kääntelin itseäni kuin rampa malli. Päädyin tulokseen: olen repsahtanut ja kamalan näköinen. Hiukseni ovat muodottomat ja juurikasvuni loistaa olemassaolollaan. Kasvoni ovat näppylöissä ja ihoni on kuiva.

Ja sitten se, mikä tekee oloni pahoinvoivaksi. Ne jäljet kehossani. Niitä on jokapuolella, enkä pääse niitä ikinä karkuun. Niitä on reisissäni, alaselässäni ja vatsassani. Jälkimmäinen on kasvanut sitten viime näkemän. Se huolestuttaa. En ole uskaltautunut vaa'alle ja mittanauhallekin olen suosiolla huutanut "EI!". Syksyllä otan itseäni niin tiukasti niskasta kiinni, että itken. Mun on pakko alkaa tekemään jotain. Pakko, ihan pakko.

Syksyllä aion muutenkin ryhdistäytyä. Paneutua kouluun. Nähdä kavereita. Paeta seiniä. Vihdoin ja viimein järjestää kellarini ja romukaappini. Ihminen pysähtyy silloin, kun viimeinen seinä ei annakaan periksi. Tämä ongelmani alkaa syödä multa itsetuntoa kohta niin paljon, etten siedä itseäni enää. Ajaudun jälleen aallonpohjalle. Nyt olen pysynyt aika hyvin kasassa. Vaikka olen ollut kolmena päivänä peräkkäin ulkona syömässä, olen pistänyt sen tietyn ajan piikkiin.

Syksyllä karsin suklaaintoni minimiin. Vain yksi levy. Ei enempää. Ei extroja. Ei bonuksia. Enempään en kykene vielä ja sekin luovutus tuntuu pahalta. Aloitan projektini elokuun 9. päivä. Samana päivänä, kun alkaa koulu. Maanantaina. Tietysti olisi ollut loogisempaa aloittaa ensimmäinen päivä, mutta päättelin, että silloin on vielä lomaa ja repsahtaminen on helpompaa.

Loppusyksystä alan hakea puolitosissani itselleni isompaa asuntoa. Treeniohjelmaan kuuluu koira ja tämän hetken tilaihmeeni on liian pieni. Toisin olen tehnyt myönnytyksen, että jos en saa asuntoa, jätän koiran hamaan tulevaisuuteen ja järkkään tiukemman ohjelman. Olen miettinyt kaiken valmiiksi. Elokuu sekä pelottaa, että innostaa. Pelkään, etten onnistu. Että ratkean ja sepitän typerälle päänupilleni tekosyitä ja satuja. Innostaa, että viimein saisin sen vartalon, joka multa hukkui neljä vuotta sitten. Joka vuosi vannon, että tämä vuosi on erilainen. Joka vuosi huomaan, että mikään ei ole muuttunut. Joka vuosi vaaka irvistää mulle entistä pahemmin ja peilikuva muuttuu rumemmaksi.

Nyt on muutoksen aika. Sen päätöksen tein juuri ennen nukahtamistani. Sen päätöksen aion pitää. Edes yksi pidetty lupaus tässä riivatussa naisen kropassani.

Ja yksikään sielu ei tule ehdottamaan mulle elokuussa pikaruokalaa tai karkkikauppaa tai leegot hajoaa välittömästi!