"Jos elämä olis helppoo, täs ei olis mitään järkee."

Olisi pitänyt tehdä jotain. Olisiko? En tiedä. Vaikea sanoa. Tällä hetkellä on hyvin hassu olo. Outo. Ei yllättynyt, mutta kuitenkin hämmästynyt. Ei pettynyt, mutta jokin nakertaa. Ei itketä ja samalla haluaisin lähteä töistä, heittää aurinkolasit päähän ja levyn kuutosbiisin soimaan. Kuten
eilen. Oli ikävä, oli niin järjetön fiilis, että olisin voinut kuolla siihen tunteeseen, jos olisin seissyt yhtään heikommalla kohdalla. Onneksi olen taas henkisesti tasapainossa. Vaaka heittelehtii tasaisin väliajoin, mutta balanssissa ollaan - toistaiseksi.

"And I can barely look at you."

Olisi pitänyt tehdä jotain. Olisiko? Jälkiviisaus ei hyödytä ja se kaivaa enemmän puukkoa luuhun. Ei mua satu. Ainakaan paljoa. Tunnen jotain kummallista, jotain mitä en osaa itsekään selittää, joten älkää kysykö. Olo on vähän siihen suuntaan kuin olisin juuri kuullut lehmien lentävän. Tai jotain. En tiedä. En sitten yhtään.

Se olikin pelkkää läppää tietenkin. Jos joskus väitin, että läpästä on puolet totta, olin väärässä. Kai se riippuu tilanteesta. Mutta ikinä et ole sellaisessa pisteessä, että kykenisit lukemaan tilannetta täysin, kuin eteesi olisi levitetty mongolian tietosanakirja ja osaisit lukea sen
alusta loppuun silmät kiinni. Siihen kaikki pyrkivät ja siihen tuskin kukaan pääsee. Mutta miksi, miksi jumalauta, miksi mä hetkeäkään kuvittelin, että se saattaisi tarkoittaa jotain muuta kuin vitsiä? Koska itse sanoin ensin niin? Koska se oli humalassa? Koska olen typerä, prinsessasatuihin jämähtänyt piiloromantikko, koska etsin salaa "sitä oikeaa" ja esitän muille, etten usko avioliittoon enkä halua kirkkohäitä. Koska toivoin että...

Ei sillä ole merkitystä. Ei enää. Sanoin niin joskus aikaisemmin, mutta nyt tarkoitan sitä todella. Millään, mitä olen joskus sanonut, ajatellut tai kirjoittanut ei ole mitään väliä. Koska jälleen kerran katselen vierestä, kuinka onni ojennetaan toiselle. Koska jälleen kerran saan repiä haaveistani yhden unelman pois, sirotella palaset tuuleen ja polttaa loput roviolla. Ja silti, jostain tuskan keskeltä nousee toivo, usko parempaan huomiseen, kultainen feenikslintu, jonka kyyneleet parantavat ja jonka sydän on niin suuri, että se kykenee lahjoittamaan mulle palasen siitä. Omani ei ole enää käyttökunnossa.

Olisi pitänyt tehdä jotain. Olisiko? Mitään et saa, jos et edes yritä, mutta kun pelkää yrittää, pelkää saavansa niin pahasti selkään, ettei pysty katsomaan itseään enää silmiin, pelkää seurauksia ja huhupuheita, seuraavaa päivää ja kohtaamista. Pelko estää tekemästä mitään ja päätyy kirjoittamaan samanlaista merkityksetöntä roskaa, angstaamaan omaa tyhmyyttään ja saamattomuuttaan. Kelaa mielessään yksityiskohdat läpi marraskuulta ja viime ajoilta, tajuaa tehneensä vikatulkintoja, vääriä signaaleja. Luojan kiitos, vain yksi ihminen tietää tästä. Luojan kiitos, vain se ihminen kykenee ymmärtämään, millaista helvettiä tarvon läpi. Ja luojan kiitos, se ihminen puhui tänään kanssani.

Elämäni on pohjamuta. Paska duuni, ravintoketjun pohjalla muiden räkäkalojen kanssa, selkä ja jalat kipeänä ainoana seurana moppi ja ämpäri. Tällä hetkellä kaikki tuntuu sheisselta, missään ei ole mitään hyvää, ei pientä valonpilkahdusta, ei positiivista välähdystä. Kai se menee ohi. Juuri nyt en välitä. Haluan kieriä tässä pettymyksen kirvelevässä kylvyssä, nähdä omat hölmöt kasvoni heijastavasta pinnasta, oman surkean sieluni ja salaiset merkintäni, jotka kirjoitin sydämeni pintaan aikomuksenani julkaista ne henkilölle.

Sillä ei ole enää merkitystä. Koska olisi pitänyt tehdä jotain.

Minä olen maailmankaikkeuden suurin luuseri.

- M.

P.S

"As I walk through the valley of the shadow of death,
I wear my crown of thorns and pull the knife out my chest.
I keep searching for something that I never seem to find.
But maybe I won’t, because I left it all behind.
Now I’m stuck with this, and that’ll never change
Always a part of me, until the very last day.

I spent my whole life choosing, and I always chose wrong."