Teen hidasta ja tuskallista kuolemaa. Keuhkoni rohisevat liman painosta, yskä vetää kurkkuni araksi ja vatsalihakseni kipeiksi. Parin päivän kuume teki päästäni raskaan ja sekavan, olostani nuhjuisen ja venyneen. Makasin pehmeässä sängyssäni, täkin alla yskänlääkepulloa halaten ja ostoskanavaa tuijottaen. Tein historiaa seuraamalla "Vauva tulossa" - ohjelmaa ja liikuttuvani siitä.

Näytän hölmöltä kotihousuissani, hupparissa, kaulahuivissa ja villasukissa. Hiukseni ovat toista päivää pesemättä, pörrössä ja takussa, epäsiistillä ponnarilla niskassani. Asunnossani haisee tauti ja "Keisarin morsian" - niminen tee. Olen juonut teevarastoni melkein tyhjiin.

Siitäkin huolimatta eilen oli aika mahtava fiilis, vaikka yskä on tehdä mut hulluksi. Nautin siitä, kun ei tarvinnut mennä kouluun ja saatoin paikata huonosti nukutun yön kömpimällä peiton alle ja nukkumalla puoleen päivään. Herätessäni jäin vain makoilemaan sänkyyn, venyttelemään kaikessa rauhassa ja sitten nousin vessaan. Menin keittämään kahvia ja tein itselleni aamupalaa, pari ruisleipää kaikilla mausteilla. Palasin takaisin sänkyyn, tein itselleni pesän tyynyvuoren ja peittojen keskelle, avasin television ja vietin kiireettömän aamupäivän katsomalla höpöhöpö-ohjelmia.

Iltapäivällä söin kanasalaattia ja katsoin moneen kertaan nähdyn "27 dresses" - elokuvan, keitin lisää teetä ja nakertelin hapankorppuja. Illalla sytytin jouluvalot palamaan ja vedin verhot ikkunoiden eteen. Subilta tuli se joulufiiliksen herättävä leffa, Holiday. Tein itselleni popcornia ja löysin kaapin perältä hedelmäcocktailin. Helmikin tuli pitämään seuraa käpertymällä kainalooni karvaisena, kehräävänä patterina. Oli lämmin ja hyvä olla, vaikka yskä nostatti vähän väliä oksennuksen kurkkuun ja vihlaisi vatsalihaksissa ikävästi.

Tänään olen sen verran pirteämpi, että intouduin tekemään lyhyen joulusadun. Tai yritin tehdä, ajatus katkesi parin kappaleen jälkeen. Pysähdyin tunnustelemaan kirjoittamaani tekstiä ja jähmetyin. Mietin, olinko aina kirjoittanut samalla tavalla, samalla naiivilla tyylillä, koska välillä tuntuu, että tarinani ovat parempia. Nyt, lukiessani tekstiä läpi, tunsin oloni naurettavaksi. Minä, 19-vuotias kipeä nainen, kirjoitan satua, joka on kuin suoraan Stockmannin joulukuvaston sivuilta. Luin puolen vuoden takaista parisuhdedraamaa ja totesin sen olevan kovin alkeellinen. Sen jälkeen lueskelin mafiajuttujani, yhtä angstin silpomaa one-shottia ja lopuksi sitä pahuksen joulusatua. Mitä helvettiä? mä ajattelin. Kolmen vuoden takaisia tarinoita on turha edes mainita. Häpeä on suuri. Hyvä, etten poistanut koko tarina-kansiota.

Olen kirjoittanut aina, ihan nappulasta asti. Kuusivuotiaan puolen sivun kertomukset ovat hellyyttäviä, niissä ei ole päätä eikä häntää. Löysin mutsin kaapista nipun vanhoja tekstejäni ja nauroin niitä vedet silmissä. Mielikuvitus laukkasi jo silloin tarpeettoman lujaa, iän myötä vauhti on vain kiihtynyt. Ideoista ei ole koskaan ollut pulaa, niitä on melkeinpä liiaksi asti ja tietokoneeni on tukossa välille jääneistä tarinoista, ideoista ja lauseenpätkistä, joita ajattelin laittaa johonkin. En osaa lopettaa tarinoita. Kahteen vuoteen en ole päättänyt yhtäkään tarinaa "the end"- toivotukseen. Olen aina vain aloittanut uuden ja uuden ja uuden. Jokainen jää puolitiehen tai ei pääse alkusanoja pidemmälle. En tiedä, mitä tapahtui. En vain osaa enää lopettaa. Alku on helppo, keskivaiheille pääseminen vaatii pieniä ponnistuksia ja loogisia oikoteitä, mutta lopetus on silkkaa murhaa. Poljen paikallani niin sanotusti. Se on turhauttavaa, koska en halua taas aloittaa uutta tarinaa. Haluan lopettaa vanhat.

Oikeastaan en uskalla edes valittaa aiheesta. Inspiraationi on muutenkin jumissa jossain. Inhoan, kun se katoaa pitkäksi aikaa, enkä löydä sitä mistään. Kun se tulee takaisin, en muuta teekään, kuin näpyttelen sormenpäät kipeinä jatkoa. Se on pyrähdys, joka kestää vain tietyn ajan ja silloin siitä on otettava ilo irti. Siitä puheenollen, mulla ei taida olla enää lukijoitakaan. Mahtavatko kotisivunikaan enää olla pystyssä, en ole sielläkään käynyt ties koska viimeksi.

Olen harvoihin tarinoihini tyytyväinen. Siten, että saattaisin myhäillen sanoa onnistuneeni. Joissakin idea on oikealla polulla, mutta puolessa välissä olen eksynyt metsään ja loppuun mennessä olen yrittänyt parhaani mukaan palata polulle ja onnistunut siinä. Niitä voisi korjailla ehkä hieman, kirjoittaa uusiksi. Paikata, muokata, leikkaa ja liimata.

Mikähän oli viimeisin tarina, jonka olen tehnyt loppuun asti? Vindictive, sellainen muistikuva mulla olisi. Sitä olikin kiva kirjoittaa. Siihen mä olenkin semityytyväinen. Mutta aivan liian moni potentiaalinen ehdokas on päätynyt hyllytettäviin. Yritin tässä yksi päivä siivota konetta turhasta, mutta aina päädyin samaan "jospa kuitenkin" - dialogiin ja päädyin pitämään kaikki. Sitten joskus...kun inspikseni tulee takaisin tai maailma vaihtaa kiertorataansa.

Mutta kun mä haluaisin kirjoittaa. Pitäisiköhän taas ottaa vanha kunnon challenge story kehiin? Jos vaikka siitä alkaisi saamaan jotain irti. Edellinen oli merirosvokertomus, joka jäi niin hankalaan kohtaan, etten ole päässyt siitä eteen - tai taaksepäin.

Tuli tässä muuten mieleen, kun toisella silmällä seurasin aamun lastenohjelmia. Silloin, kun mä olin nappulaiässä, niin sen aikaiset lastenohjelmat olivat huomattavasti parempia. Sitä mieltä mä olen.

Tao tao, Bambukarhut, Phileas Fogg (vai miten ikinä kirjoitetaankaan), Alfred J. Kvak, Animaaniset, Vili Vilperi (voi että mä rakastin sitä koalaa!), Pelle Hermanni, Maantiekiitäjä, Muumit (vannon Muumien nimeen läpi ikuisuuden), Rölli, Loony Toons, Prätkähiiret ja mitä kaikkea niitä vielä olikaan, en jaksa edes muistaa kaikkia. Hei, muistaako kukaan muuten sellaista ohjelmaa, jossa oli banaaniykkönen ja banaanikakkonen? Mä en löydä mistään sen nimeä, mut seurasin sitä joskus ihan fanina.

Dodiin, eiköhän joutavanpäiväiset höpöttelyt olleet tältä erää tässä. Mä menen hautautumaan täkkivuoren alle.

- Maisku.