Pitänee taas päivittää, mitä tämän pienen pingviinin mielessä kulkee. Mahalaskulla mennään, mutta mikäs tässä. Onhan sentään kesä ja on epänormaalia, jos ei hymyilytä. On epänormaalia, jos ei ole kavereiden kanssa tai tee juttuja, joita kesällä pitää tehdä.

K:n kanssa juttu kuoli. Se oli odotettavissa. En vastaa hänen mielikuvaansa ihannenaisesta, näin luulen. Nähtiin pari viikkoa sitten lauantaina, ilta oli mielestäni onnistunut, eikä mitään kielteisiä merkkejä näkynyt, vaikka niitä mikroskoopin kanssa etsinkin. Kahteen päivään ei mitään ilmoitusta. Laitoin viestiä, ihmettelin mitä tapahtui ja missä meni vikaan. Tiistaina nöyrryin soittamaan. Ei kiinnostanut enää. Lyhyesti, tylysti, ytimekkäästi. Se siitä. Unelmani oli jälleen murskautunut kivikkoon.

Kesäni on muutenkin hirttotuomion saanut. Mulla ei ole rahaa. Ikuinen kädenvääntö ja paperisota sossun kanssa vie yllättävän paljon energiaa. Ei vaan jaksaisi yrittää. Ei jaksaisi herätä uuteen päivään. Jostain sitä vielä löytää motivaatiota siihen, että aamuisin laskee jalkansa lattialle ja ponnistaa ylös.

En nuku öisin. Palasin siihen samaan labyrinttiin, josta luulin päässeeni ulos. Yö menee valvoessa, kelloa katsoessa, kääntyillessä. Nukahdan, kun ihmiset lähtevät töihin. Herään, kun ihmiset tulevat töistä. Rytmini on pahasti sekaisin. Toisaalta, mulla ei ole päivisin mitään odotettavaa. TV:stä ei tule mitään, koneella ei ole ketään, ulkona on kylmä ja tuulee ja sataa tai molempia samaan aikaan, kirjasto on kiinni....ja lista jatkuu.

Iltaisin herään henkiin. Haukkaan happea kuin kala kuivalla maalla. Valmistaudun yöhön kuin ihmissusi saalistusretkelle. Peittelen ajatukseni samettiin ja odotan. Äiti menee nukkumaan. Helmi hiipii viereeni ja ryhtyy järjestelmällisesti pesemään itseään. Naapurin villit kakarat hiljenevät viimeinkin. Hiljaisuus valtaa huoneen. Valot sammuvat. Ikkunasta näkyy kaistale ilta-auringon kultaamaa taivasta.

Kun pimeys saapuu, mä olen kokonaan elossa.