"But I'll be OK, is that what you want me to say?"

Miten voi yhdessä yössä tulla kaikki mahdolliset ajatukset päähän? Helposti, etenkin kun on minusta kyse. Minä ja minun horjuva maailmani, heiluu kuin paperilyhty tuulessa, epävarmasti ja epävakaasti, puolelta toiselle. On vain ajan kysymys, koska se repeytyy irti.

"Aurinkoinen päivä, väsynyt ja murheinen
jälkeen sairaanloisen pitkän yön.
Valvonnut en siksi, etten nukutuksi saa,
vaan siksi, etten tahdo nukahtaa."

Mä vihaan öitä, jolloin demonini eivät jätä mua rauhaan. Ne kapuavat sängyn alta (Black) ja varjoista (Shadow ja Torture), osa hiipii eteisestä (Trick) ja keittiöstä (Hackmann) Sitten ne asettuvat puoliympyrän muotoiseen kuvioon sänkyni ympärille, rohkeimmat istuutuvat viereeni, tyhmimmät tarttuvat kädestä. Ja sitten alkaa se kiero kehtolaulu...joka raastaa hermoja, repii sielua rikki, hajottaa kaiken onnellisuuden, kiskoo hymyn kasvoilta. Black tuo tilalle painajaisia, Shadow ja Torture kertovat kuinka vastenmielinen olen, kuinka merkitsen ihmisille yhtä paljon kuin aamuöisellä kadulla pyörivä roska, Trick maalaa katastrofin eteeni, saa uskomaan ettei huomisaamun aurinko muuta mitään ja lopuksi tulee Hackmann valmiiksi voideltulle kentälle.

"Trying to chase down my demons,
change the voices in your head."

Tiedän itsekin, että juttuni toistavat samaa kaavaa ja pelko kytee koko ajan, koska joku kyllästyy vinkumiseeni ja käskee hakea apua. Niinhän mä teenkin. Odotan ja pelkään päivää, jolloin mut istutetaan alas, tuomitsevien katseiden eteen, käsketään vetää hiha ylös ja nakata ässät pöytään. Koska mulle sanotaan: voit lakata teeskentelemästä, voit olla oma itsesi, voit näyttää että sulla on paha olla.

"Pimeydeksi kääntyy, vaikkei ilta olekaan
kuinka turhaksi nyt kaiken tunnenkaan.
Ei ilo päätään paina, eikä huvi hälvennä sakeata mielen sumua."

Miten sen selitän? Ei mulla joka päivä ole sellaista oloa, kun tasapainottelisin nuoran kanssa laavameren yläpuolella. Tai ehkä on, mutta ei sentään joka hetki. En mä istu keittiön kynnyksellä väijymässä, koska tunne vie mukanaan ja teen taas maailmasta parempaa paikkaa tappamalla ahdistuksen muutamalla tylyllä vedolla. Mä osaan yhä nauraa aidosti ja siitä mä yritän pitää kiinni.

Kuitenkin, yö meni riidellessä demonien kanssa ja Hackmann sai tylyn passituksen takaisin laatikkoonsa. Muiden kanssa oli enemmän ongelmia. Trick lähti lyhyen suostuttelun jälkeen, mutta loput kolme olivat sinnikkäitä. Mä vedin peittoa pään yli ja yritin antaa olla, pyysin kyyneleet silmissä, että menisivät kiusaamaan jotain muuta, vaikka alakerran juippia, ihan ketä vaan. Antaisivat mun olla, antaisivat mun nukkua yhden yön ilman painajaisia. Black oli erityisen vastahakoinen, mutta kolmen tunnin henkien taistelun jälkeen ne palasivat omille paikoilleen ja jättivät jälkeensä vapisevan, helpottuneen, itkuisen ja väsyneen ihmisraunion. En mennyt kouluun. Nukahdin puoli neljän jälkeen. Laitoin puhelimen kiinni. Pelkäsin, että joku urpo ilmestyy oven taakse ja sen jälkeen tulee avaimilla sisään. Toistaiseksi ei ketään. Olen tyytyväinen.

Sofin piti tulla perjantaina meille, mutta kuinka ollakaan, homma kosahti heti alkumetreillä ja katkeransuloinen jälkimaku suussa sovimme tapaamisen seuraavalle viikolle. On se tyhjää parempi. Suunnitelmissa oli yhteinen viikonloppu ja mä olisin saanut henkisen tuen lauantain baarireissulle, jonne näillä näkymin olen menossa Edin kanssa kahdestaan. Lievä paniikki? Eihän? Näkyykö se niin selvästi? No kai se nyt helvetti näkyy, kun iho on kalpea, silmät lasittuneet, kädet vapisee ja vatsassa nipistää joka kerta, kun ajattelen ko. viikonpäivää. Krisun piti tulla mukaan, mutta sillä on antibioottikuuri päällä, joten se siitä.

Mua hermostuttaa ja sen voin myöntää aivan rehellisesti. Turha nauraa, miettikää itseänne samassa tilanteessa. Hyvännäköinen, mukava, fiksu kundi, joka saa perhoset heräämään ja sinä olet menossa sen kanssa kahdestaan baariin. Alkoholia. Pienet paineet, mitä laitan päälle, miten laitan hiukset ja miten meikkaan. Tunnen itseni niin naurettavaksi. Miksi laittaudun, koska en tosissani usko, että mulla on minkäänlaista astinlautaa? Mä en tiedä. Aina pitää yrittää. Tai en tiedä. Sovitaan, etten tiedä.

"And life should be easy, when there's someone to hold on."

En myöskään tiedä olenko laihtunut. En omista vaakaa, mutta viimeaikaiset ruokailuni ovat olleet pieniä ja vaatimattomia. Aamupalana ruisleipää margariinin kanssa, kahvia ilman maitoa, iltapäivällä hedelmiä (jos on) ja jossain kuuden aikaan lämmintä ruokaa eli makaroonia ja/tai pakastevihanneksia ja tonnikalaa. Opiskelijan elämä on yhtä juhlaa. Mä olen tehnyt valintoja; tankkaanko auton, hengaan kavereiden kanssa ja syön pienesti vai käynkö kaupassa, jätän auton tankkaamatta ja odotan, koska seinät kaatuu päälle.

Onneksi huomenna tulee rahaa. Tänään en usko, että lähden minnekään, kun en kerran ollut koulussakaan. Saa nähdä. Eilenkin piti olla kotona, mutta puoli viiden aikaan alkoi ahdistus tehdä taas tuloaan, joten en jäänyt kuuntelemaan, vaan marssin reippaasti suihkuun, ehostin hieman ja lähdin tien päälle.

Pitäisi kai siivotakin...?

- Tito.

P.S Laskurit nollaantuivat. Hackmann johtaa 9-0.