Keskiviikko, 4 päivää ilman Hackmannia.

Lauantai lähestyy uhkaavasti, en vieläkään tiedä, mitä laitan päälle, miten meikkaan ja miten laitan hiukset. En edes tiedä, onko se enää voimassa. Edi on nimittäin pari päivää ollut kipeä ja rehellisesti myönnettynä Namilasta on tullut ankeampi paikka ilman häntä. Olen pörrännyt siellä joka päivä, lähinnä yksin, kuunnellut musiikkia ja miettinyt maailman menoa. Iltasella, pikkukakkosen jälkeen, olen yleensä saanut seuraa Räpästä. Pari kertaa olen itse soittanut miehelle ja pyytänyt kyytiin, koska yksinäisyys ja puhumattomuus tekevät musta seinähullun.

Muutamaan otteeseen olen kyydinnyt Nitaa ja eilen sain yllättävän viestin puhelimeeni. Lusselta. Olin ajaa ojaan, kun luin viestin sisällön: "Tuletko panolle? Oon sinkkuna taas." Suivaannuin hieman suorasukaisesta sisällöstä ja tein selväksi, etten ole mikään helvetin postimyyntiluettelo, josta tilataan palveluja ja säälipanoa on turha odottaa. Ei hän mua sellaisena pitänytkään. Muisti vain kauan sitten läpällä heitetyn aiheen, että voitaisiin käydä päiväkahveilla. Kieltäydyin. No, tänään se oli palannut naisensa kanssa yhteen - joka näin sivumennen sanoen näyttää ihan pojalta. Töykeästi kuvailtuna, se on ruma.

Tänään päästiin aikaisin koulusta, lähdin suoriltaan Karkkilaan Lohjan kautta ja iltaseitsemältä olin jo aivan valmis kotiin. Päivällä mainitsin ohimennen Ässälle, että haluan saada subin kuntoon ennen ensi viikkoa, jolloin Sofi tulee. Ässä tarttui saman tien ruuvimeisseliin ja kuinka ollakaan, nyt mulla on toimiva subi ja uusi vahvari. Tai siis se on Ässän vanha. Mua nauratti ihan älyttömästi aamupäivällä, kun se sähläsi niiden piuhojen kanssa, heitin kaikkea levotonta legendaa ("Eks sä oikee lämpee mulle?" "Mitä? Mee nukkuu." :D) ja loppujen lopuksi Mitsun ympärille kerääntyi kunnioitettava määrä Karkkilan jengiä. Siellä oli Topi, JB, Jötsi, joku ketä en tuntenut, Jeri, Ässä, Pexi, Nita, minä, Kiti, Mila ja ketähän vielä? En edes kykene muistamaan. Siinä ne seurasivat, kun Ässä kiroili ja nakkeli ruuvimeisseliä pitkin toria. Olisi pitänyt pyytää pääsymaksua.

Ne lähti stadiin ja me mentiin Nitan kanssa meille. En muista, koska viimeksi olisin nauranut noin paljon, mutta en meinannut saada henkeä ja se aiheutti lievän vaaratilanteen täpötäydellä Porintiellä. Sain itseni kasattua ja matka jatkui.

Kuitenkin, seitsemän aikaan aloin jo suunnittelemaan kotiinlähtöä. Päätin tarttua viimeiseen oljenkorteen, kurvasin Ladan viereen ja kysyin pojilta, haluaisivatko he hypätä Mitsuun. Bensaa ja musaa löytyy. Vaihto kävi mainiosti ja luovutin ilomielin avaimet Ässälle. Ajeltiin pitkin poikin ja popitettiin musaa. Sain kaikki nauramaan, kun olimme lähdössä liikenneympyrästä ulos, Ässä kommentoi jotain autoa "Joo moro." - lauseella. Mä vastasin siihen: "No hei." Mies katsahti mua hämillään, kääntyi katsomaan tietä ja sen jälkeen uudelleen mua. Se oli niin pallo hukassa, että mun oli pakko selventää. Sitten se rupesi nauramaan ja totesi olevansa jäässä. Ilmankos autossa olikin niin säätänän kylmä.

Oli muutenkin ihan mahti loppuilta. En oikein tiedä, oliko meillä flirttiä tai jotain, mutta siitä huolimatta se piristi. Vedettiin Haaviston pikkutietä aika lujaa, musa täysillä ja Mitsu puoliksi lensi. Linnanmäen vuoristorata jää komeasti kakkoseksi. Ässä yllätti mut kysymällä onko mulla ylimääräistä rahaa, jos käytäisiin huomenna ostamassa parempi radio. Yhdessä. En tiedä miksi, mutta kysymys sai hullun virneen nousemaan huulilleni ja myönnyin. Enkä tiedä onko mulla siihen rahaa, mutta tilaisuus tulee vain kerran elämässä vai miten se sanonta menee. Loppuvaiheessa meitä oli 5+2 autossa. Meno vain yltyi, Nita ja Krisukin tulivat sitä ihmettelemään. Kymmenen aikaan heitin porukan Ladaan ja lähdin kotiin.

Koko matkan kelasin itseäni. Kahden miehen loukku, voiko niin sanoa? Mä olen niin sekaisin itseni kanssa. Olenko ihastunut sekä Ässään että Ediin, tekevätkö tunteeni mulle hattutempun, mitä tapahtuu, miksi tapahtuu, tapahtuuko jotain, vitun lauantai toivoisin sen tapahtuvan, mitä jos se ei tapahdu, mitä sitten tapahtuu? Ja tätä rataa. Kuuntelin perus kotiinlähtömusiikkia (Mötleytä ja MCR:ää) ja pureskelin alahuuleni vereslihalle. Mitä mun pitäisi tehdä, teenkö mitään? Miksi se on näin haastavaa, voi miksi?

Tunteeni ovat umpisolmussa. Täydellisessä, peruuttamattomassa, naurettavassa umpisolmussa. Mä veikkaan, että sisäinen tornadoni pyyhkii nyt vääriä rantoja, koska ei voi mitenkään olla mahdollista, että olisin ihastunut molempiin. Ässä nyt on pari päivää ollut tosi mukava, ehkä siksi mä olen hieman...öö...hukassa?

Toisekseen, tuli mieleen, kun Räpän kanssa juteltiin henkeviä toissailtana. Se sanoi, että ne on poikien kanssa todenneet, miten kukin saa naisen. Ässä saa charmilla, Edi ulkonäöllä ja mä en muista kuka, mutta joku sai huumorintajulla. Mä vastasin naisnäkökulmasta: ulkonäköä vastaan pystyy taistelemaan, mutta charmia ei. Se on fakta. Ainakin minun kohdalla. Eihän Topikaan ollut satuprinssi, mutta jokin siinä veti puoleensa (renttumaisuus?) ja se oli sitten menoa. Ässäkin on kunnon paha poika, riidat ratkotaan nyrkeillä, pullo on vaakatasossa liian usein, tupakan lisäksi poltetaan muutakin ja luoja ties mitä. Edi on sellainen perus. Kaikkea, mutta ei mitään. Kaikkea sopivasti.

En osaa sanoa. Mä en tiedä enää mistään mitään. Jos joku tulisi kysymään nyt, mitä tunnen tällä hetkellä, mä jäisin tuijottamaan haavi auki ja sanoisin "Voitko toistaa kysymyksen?" Älykkyyteni osamäärä romahti juuri muutamalla kymmenellä. Muistutan melkein blondia. Hälyyttävää. Blondi basisti. Hrr, en halua ajatella asiaa sen enempää.

Postiivista on kuitenkin se, että vaikka tänään alkuillan angsteissani leikin Hackmannin pikkusiskolla autossani, en tehnyt mitään. Neljä päivää. Toisaalta, kestinhän viimeksikin kahdeksan päivää, ennen kuin hetkellinen maailmanloppu tuli. Ja sitten taas toisaalta, pisin breikkini on ollut vuoden mittainen. Se on aika paha pohjaluku. Varsinkin tässä elämäntilanteessa.

Nyt on mentävä nukkumaan, huomenna on edessä 8-tuntinen kidutus saksaa ja yritysoppia. Sen jälkeen pitäisi kyetä johonkin älylliseen keskusteluun radioista. Ei helvetti. Tai sitten flippaan suosiolla, kuten tänäänkin ja nauratan kaikkia omalla idioottimaisuudellani.

Siis...jos saisin unta. Black ja muut ovat antaneet mun olla, viimeisin yhteenotto taisi olla sen verran rankka, mutta sen sijaan joku on ryövännyt uneni ja kykyni nukahtaa. Saatan pyöriä kolmekin tuntia valveilla, silmät väsymyksestä kierossa ja lyijy jäseniä painaen, mutta uni...se on jälleen kadonnut luotani.

No, kokeillaan silti.

- DJ Maicho.

P.S

M: Muistat sä ku mä sanoin etten pelkää sun kyydissä?
Ä: Joo?
M: No nyt mä pelkään.

Vauhtia 50, kuoppainen kärrytie ja jätkä puhuu puhelimeen. Oli turvallinen olo.