Korkataanpa huhtikuun ensimmäinen kirjoitus. Viimeisimmästä on taas aikaa, joten yritän parhaani mukaan päivittää.

Kanaria kutsui pitkän odotuksen jälkeen. Sain ladattua aivojani ihmeellisen hyvin ja onnistuin jopa hankkimaan pienimuotoisen lomaromanssin. Alusta asti oli selvää, mitä jätkällä oli mielessään, mutta tunnetusti "jalat ristissä ja Herra mielessä" - periaatteella pidin pääni ja tyydyin vain pussailemaan. Siis jos sitä ravintolan nurkkapöydässä laskettua runkkausta ei lasketa. Helvetti, että ihminen voi vajota alas. Nyt se lähinnä naurattaa, mutta sillä hetkellä mulla oli niin huora olo. Kuin olisin arvoton katulutka. Järkyttävää.

Kotiin palattua oli vähän ankea ja haikea fiilis, mutta kuitenkin ihan jees päästä kavereiden kanssa taas tekemisiin. Lipastollakin odotti sellainen mukava sakkolasku maksamattomista tv-luvista...Ja Helmi söi tietokoneen hiiren. Että vitusti tervetuloa Suomeen, toivottavasti oli hauska matka, koska nyt se arki tulee taas.

Ja se siitä aiheesta. Tänään kävi hassu juttu. Istuin koneella (kuinkas muutenkaan, onhan sentään lauantai) ja pelasin puolihuolimattomasti Simsiä (kuinkas muutenkaan, onhan sentään lauantai), kun ikkunan alta käveli nainen, jolla oli hihnan päässä ehkä luovutusikäinen koiranpentu. Sydämessä rasahti. Melkein kuulin sen särön. Sattui. Jumalattoman paljon. Katselin itku kurkussa, kuinka se pentu pomppi riemuissaan ruohikkoa pitkin. Mä haluan sellaisen. Pienen karvapallon. Syy, että saan lähdettyä ulos.

Mut mä en voi. Mulla on Helmi ja sen kanssa on kädet täynnä työtä. Ja asuntoni koko on myös ratkaiseva. Ja aika. Ja raha. Yleensä kaikki. Tiedättekö miltä tuntuu tietää, että olisi mahdollisuus saada jotain niin ihanaa, mutta sitä ei vaan voi saada? Niin kuin seisoisi lapsena lelukaupan ulkopuolella. Uusin vekotin on saapunut kauppoihin ja kaikki kaverit saa sellaisen ja sä vaan seuraat ulkopuolelta, kuinka ne kävelee ulos ja nauraa. Sellanen olo mulla on. Ikuisesti kahlittuna köyhyyteen.

Vaikka muutin tänne helmikuussa, ajattelin katsella tossa syksymmällä isompaa asuntoa. Mä haluan koiran. Mä olen päättänyt, että hankin sen. Ja kuulostan vähän kolmosluokkalaiselle, kun vingun angstisessa blogissani koiranpennusta (voi haloo). Nyt ei voi mitään. Tää polte alkaa tappaa mua.

Jaahas, voisin mennä tekemään ruokaa ja katsomaan kymmenen miljoonaan kertaan nähtyä leffaa (kuinkas muuten, onhan sentään lauantai) ja sitten iltasella teen treffit suihkutangon kanssa (kuinkas muuten, onhan sentään lauantai). Santun piti tulla käymään, mutta se peruuntui. Kuinkas muuten....

Elämäni on perseestä. Sofikin lähti Sisiliaan. Kati ei ole soitellut. Missä helvetissä kaikki on? Olkoon. Ottakoon yhteyttä, sitten kun taas sovin heidän kuvioihinsa. Siihen asti, so long fuckers.

Screw you guys, I'm going...no wait, I'm at home.