En usko, että mikään muuttuu. Mä en itse asiassa jaksa uskoa mihinkään. Mä kuuntelen vierestä, kuinka iloiset ihmiset puhuu iloisia asioita ja yritän liittyä keskusteluun, mutta tajuan, etten osaa sanoa mitään. En osaa teeskennellä, että kaikki on niin vitun hyvin ja elämä on sateenkaaria täynnä. Mä en vaan osaa enää näytellä. Mua luetaan kuin avointa kirjaa, kaikki tietää musta kaiken, koska en osaa piilottaa tunteitani tai varoa sanomisiani. Ne tietää etukäteen, mitä mä aion tehdä tai sanoa ja osaa varautua siihen - mä en pääse yllättämään ketään, en ainakaan negatiivisesti.
Ristiriitatilanne on ahdistavin. Ne sanoo: puhu, puhu, jos susta tuntuu pahalta, älä jää yksin. Mut kun mä alan puhumaan, syljen kaiken ulos ja käännän sieluni ylösalaisin, ne sanoo: ole hiljaa ole hiljaa, ei nyt, nyt ei ole sopiva hetki. Koska on? Koska? Ei milloinkaan. Tekosyitä on tuhansia, ne vain järjestetään uudelleen ja sanotaan tiukan paikan tullen.
Jaa mutta niin, ne muut saavat sanoa, miltä heistä tuntuu. Ne saa huutaa, kirota, haukkua ja niille hymyillään, taputetaan päähän ja ymmärretään. Mä en ole vainoharhainen, mä olen niin monta kertaa todistanut tollasen tilanteen, etten voi kuvitella sitä. Muussa tapauksessa olen tulossa hulluksi eikä se oikeastaan enää edes pelota. Mä olen niin sinut itseni kanssa, että en ihmettelisi, vaikka jonain kauniina päivänä tarttuisin ysimilliseen ja levittäisin aivot lattialle.
Itsemurha on raukkamaisin teko päällä maan, ne sanovat. Niin, voi olla, mutta kun muuta pakotietä ei löydy. Kaikki umpikujat käyty läpi ja kaikki pohjamudat myllätty. Ei ole vaihtoehtoa, ei ole. Mitä jos sitä ei vain jaksa herätä seuraavaan, kuumeen polttamaan päivään, kun rikottu aurinko nousee savunharmaalle taivaalle? Millään ei ole merkitystä, kaikki on innotonta ja latteaa. Mä olen pelkkä lavaste omassa näytelmässäni. Muiden unelmat muuttuu mun painajaisiksi ja muiden painajaiset ovat mun unelmiani. Mä en haaveile miehestä, kahdesta lapsesta, labradorista ja punaisesta omakotitalosta. Mä en haaveile nousujohteisesta urasta ja hyvistä arvosanoista. Mä haaveilen elämästä.
Jep, mulla ei ole omaa elämää. Mä elän muiden kautta, vuorovaikutan ympäristöni kanssa liian paljon ja stressaan, mitä jos mitä jos mitä jos. Olen niin kiinni omissa kieroissa suunnitelmissani ja horjun kuilun reunalla, kun muilla menee kaikki putkeen ja mä seison orpona vieressä. Yksin, angstinen ja hullukin vielä. Milloin ne valkotakkiset tulee hakee ton pois?
