Hassua.

Pitkästä aikaa on oikeasti sellainen olo, että jännittää. Oikeasti jännittämällä jännittää. Masua kipristää, kädet hikoaa ja ei malttaisi pysyä paikallaan. Katsoo kelloon, laskee päiviä, odottaa. Niin hölmöä. Sunnuntai on kuitenkin ihan nurkan takana. Ja loppuvuosi menee tiuhaan, sillä muutaman viikon päästä vanhenen, sitten odotellaan työharjoittelun alkamista, tulee joulu ja yhtäkkiä tajuan, että on vuosi 2012 ja pitäisi ruveta pakkailemaan. Toivon mukaan saan sellaisen asunnon, josta en heti olisi muuttamassa pois, koska vihaan muuttamista. Se on äärimmäisen stressaavaa ja kaikki byrokratia siihen päälle...usch!

Siksi olenkin aikaisesti liikenteessä. Mun mielestä on järkevämpää aloittaa tulevaisuuden suunnittelu nyt, kun viimeinkin tiedän, mitä elämältäni haluan. Vaikka kuinka olen yrittänyt sivuuttaa aiheen ja luulin kaipaavani jotain muuta niin ei. Kutsumukseni on löytynyt. Haluan asua Turussa, kotikaupungissani, somassa ja viihtyisässä kaksiossa, löytää mieleiseni työn, josta nautin ja hankkia itselleni varjokuvaksi pienen porokoiralapsen. Se on se mun juttu. Pitkiin aikoihin en ole ollut mistään näin varma.

Oikeastaan ajatus alkoi kypsyä päässäni jo elokuun aikoihin, kun tulin pitkän jakson jälkeen takaisin kotiin - pysyvästi. Ahdisti ja sen näkee kirjoituksistani. Mikään ei huvittanut, koulu ei huvita vieläkään, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Huomasin itkeskeleväni ihan pieniä juttuja, rupesin siivoamaan turhia tavaroita pois ja sitten tuli se kuume...Sitä minä tarvitsen. Ja eikös sen muiden ihmisten puheista huomaa? Olen reipastunut, muuttunut positiiviseksi ja elämänhaluiseksi. Musta itsestänikin tuntuu aika hyvältä tällä hetkellä. Olen päättänyt, mitä elämältäni haluan. Tällä aikavälillä. En ajelehdi virrasta toiseen, koe paniikkia, jos en tiedä mihin suuntaan olen menossa. Aikaisemmin halusin kiertää koko maailman, enkä asettua aloilleni. Unelmasta on vielä puolet jäljellä. En halua asettua aloilleni ja perustaa perhettä, elää suomalaisen perusunelmaa punaisesta tuvasta, mutta pieni kiinnikekohta sallitaan. Haluan sataman, johon pysähtyä, kun voimat ei riitä.

Olen lukenut niin monien eri koiraihmisten blogeja, ettei uskoisi. Lukiessani pentuajan vaiheita aikuisiän vakavoituimiseen, huomaan huokailevani. Tuollaista minä haluan. Uskollisuutta, rakastamista ehdoitta, luottamista. Niillä on jotain, mistä minä olen jäänyt paitsi - Daran jälkeen. Sisälläni on kumissut tyhjyyttä jossain sydämen vieressä. Helmen jättämä suru nostaa aina välillä päätään. En osaa olla täysin yksin. Tiedän sen kuulostavan hölmöltä (nehän on vaan koiria ja blaablaa) mutta se on minun tieni. Mandi houkutteli mut tammikuussa pidettävälle kasvattajakurssille ja pitkien pohdintojen jälkeen suostuin. Ei siitä haittaakaan ole.

Sofi sanoi kerran, että "kuka tahansa, joka on nähnyt sut koirien kanssa, ei voi epäillä sun taitoja." siihen suuntaan, en muista tarkkaa sanavalintaa. Se lämmitti kuin kymmenen paria villasukkia talven pakkasissa. Sofin tuki ja rohkaisu, ajoittain kovakin puskeminen ja preppaaminen tulevaa varten ovat saaneet mut pysymään jaloillani ja yrittämään. En sitä hänelle tarpeeksi usein kerro tai kykene vakuuttamaan, mutta Sofi on tehnyt eteeni lähes yhtä paljon töitä kuin äitikin. Kiitokset Sofille. On hienoa tietää, että jossain on ystävä, jonka käsiin luottaa vaikka oman henkensä.

Tiedän, että viimeinen puoli vuotta tulee olemaan henkisesti koetteleva. Työharjoittelu, mahdollinen keikkatyö siihen sivuun, muutto ja uuden elämän rakennus. Kiusallisinta on, etten ainakaan vielä tunne minkäänlaista ikävää tänne jääviä kavereita kohtaan. Toki jään heitä kaipaamaan, mutta...en ole enää hetkeen ollut "osa porukkaa", johtuen angsteistani ja eristäytymisestäni muusta maailmasta. Ainoa ihmiskontaktini on ollut koulussakäynti, viikonloput olen joko viettänyt kotona tai äidin luona, ehkä silloin tällöin eksyen Mandille tai vastaavaa. Perjantaina liukkaan radan jälkeen ajelin hetken mielijohteesta Karkkilaan. Istuin torilla ja vain katselin ympärilleni. No hard feelings, no feelings at all - näillä sanoilla voisin kiteyttää ajatukseni. Olen kasvanut. Aikuistunut. Ei se pelottanutkaan niin paljon, sillä en itse edes huomannut asiaa.

Eniten loukkasi faijan asennoituminen. Se pyyhkäisi koira-asian sivuun yhdellä huitaisulla ja sanoi, että mun elämä on pääosassa ja millä elätän sen, jos nytkin elän kädestä suuhun. Hän on osaksi oikeassa, mutta se ei ole se pointti. Kysymys on siitä, missä hän on, kun olisin tarvinnut tukea unelmalleni? Ehkä sitä pelottaa. Faija on jeesannut mua rahallisesti niin paljon, että ajattelee sen menevän ns. hukkaan jos päätän sijoittaa koiraan. Se ei ymmärrä. Sen mielestä mun pitäisi seurata kaikkien muiden jalanjälkiä. Valmistuminen, vakituinen työ, mies, avioliitto ja lapsia.

Onneksi äiti on aina seisonut takanani. Kun lapsena ilmoitin lukevani itseni lääkäriksi, se osti mulle naperoiden ensiapulaukun. Ja kun ilmoitin meneväni vartijakoulutukseen, se ajoi mut Raumalle. Sama asenne pitäisi olla faijallakin. Millään muulla ei mitään väliä, kunhan sä olet onnellinen. Ja mä olen. Onnellisempi kuin pieni sika kinuskikakussa.

Alkukirjoitukseen palatakseni, oikeasti itkettää, kun ajattelen, että saan sen mitä olen pitkään toivonut. Voisin karskilla kädellä verrata tätä lapsettomaan naiseen, joka viimeinkin tulee raskaaksi. Dara oli mulle elämäni koira ja se vietiin multa pois. Niin ei käy jatkossa.

Odotan muuttoa enemmän kuin pikkulapsi jouluaattoa.

- Maisa.