Olen saanut kasatuksi itseni - toistaiseksi. En oikein uskalla kertoa fiiliksistäni täällä, koska ne muuttuvat päivän sisällä useaan kertaan. Voin ensin olla iloinen ja varma siitä, että kaikki on hyvin. Seuraavassa hetkessä koen pohjakosketuksen ja kiroan elämäni alimpaan helvettiin. Melkoista pallottelua. Mikään ei ole varmaa, mihinkään ei uskalla luottaa, mitään ei uskalla toivoa.

Ja kuitenkin, jostain pienestä murusesta, pienestä vihjeestä, puolikkaasta sanasta, lyhyestä kosketuksesta, välille jääneestä katseesta, löytää aina uuden syyn uskoa parempaan huomiseen. Jaksaa pitää itsensä hymyilevänä, ajatella kaiken kääntyvän hyväksi, luottaa siihen, että joku kaunis päivä kuulee ne maagiset sanat: Maisa, minäkin välitän sinusta.

Se on äärettömän kaunis harha. Elämässä pitää olla unelmia ja tavoitteita. Siitäkin huolimatta, että tulee takapakkia, pettymyksiä ja kitkeriä tilanteita. Hetkiä, jolloin vain tekisi mieli istua pimeässä, itkeä silmänsä ja sielunsa ulos. Hetkiä, jolloin ei haluaisi puhua: vain olla jonkun vieressä, lämpimässä turvallisessa, tutussa sylissä. Kuunnella hengitystä, sydämenlyöntejä, laskea sekunteja, tuntea kosketus kädessä. Hetkiä, jolloin pystyisi sanomaan todelliset tunteensa.

En usko, että se ihminen on perillä, miten paljon hänestä välitän. Tämän viikonlopun aikana olen aina vain varmempi siitä, että olen matkalla umpikujaa. Tämän viikonlopun aikana olen tajunnut, että oikeasti tykkään Topista. Peruuttamattomasti, syvästi. Ja pelko siitä, että olen rakastumassa häneen, alkaa kouristaa vatsanpohjassa. Jos niin käy, on peli vihellettävä poikki. En pysty, en kykene, tuskin siinä tilanteessa haluankaan jatkaa masokistista tunnepeliäni.

Perjantaista tähän päivään olin Topilla yötä. Ensimmäinen yö meni kiltisti, maailmaa parantaessa, menneisyyden haamuista puhuessa, lohduttaessa ja ymmärtäessä. Viime yö...ei mennyt niin kiltisti. Olimme molemmat humalassa, se on heikko puolustus ja tiedän sen, mutta kuitenkin. Mä olin törkeä ja käytin Topin känniä hyväksi. Houkuttelin sen kolmeen pitkään suudelmaan. Niiden aikana olin aivan valmis mitä ikinä se olisi keksinytkään pyytää. Mä vapisin, halusin koko ajan enemmän ja enemmän. En halunnut lopettaa, koska tiesin, että tilanne jää siihen ja uni vie kaiken kauniin mukanaan. Lopulta oli pakko. Molempien parhaaksi, molempien moraalikäsityksen mukaisesti.

Ja tänään itkin ensimmäistä kertaa sitä tilannetta, että Topi jutteli tyttöystävänsä kanssa puhelimessa. Kun näen puhelimen soivan, kun näen nimen ruudussa, mulla tulee seuraava reaktio: Hengitys pysähtyy puolikkaaksi nanosekunniksi, nousen istumaan mahdollisimman kauas Topista, pysyttelen hiljaa ja pidän katseeni televisiossa. Yritän olla näkymätön. Yritän keskittyä johonkin muuhun. Yritän olla kuuntelematta puhelua. En halua kuulla sen tytön ääntä. En halua tietää mistä he puhuvat. Siitäkin huolimatta kuuloni poimii kaiken, mikä murtaa mua pieniin osiin.

Mä olen salaisuus. Vaihtoehtopelaaja. Kakkonen. Pelinappula. Ja pahinta on, että annan itseni olla. Koska haluan uskoa, haluan toivoa, että Topi jonain päivänä ymmärtää välittävänsä musta samalla tavalla kuin mä välitän hänestä. En johdattele häntä siihen suuntaan, en vihjaa, en ehdota, en pakota valitsemaan, en dissaa, en tee yhtään mitään. Mä vaan olen ja odotan. Helvetin typerää ja samaan aikaan taktikoitua.

Jopa tässä hauraassa, aukinaisessa, herkässä tilassa olen päättänyt pari asiaa. Topi on lähdössä pohjoiseen, kun saa rahaa (en tiedä milloin) ja se on mulle ihan okei. Mutta. Jos hän tulee takaisin kohdellen tai käyttäytyen eri tavalla, jätän homman tähän. En aio odottaa kauempaa. En aio anella. Ja toinen asia olikin se rakastuminen. En voi ottaa sitä riskiä, että niin isot tunteet lytättäisiin. Pahempaa, en edes saa ottaa. Pelkään, että ratkean jälleen. En halua satuttaa itseäni, vaikka kenties tässä tilanteessa se toisikin lohtua. Koomaa. Houretta. Pienen sumun.

Mutta en tee sitä. Topi saisi tietää. Kaikki muutkin saisivat tietää. Pettymyksen aiheuttaminen saisi mut voimaan pahoin, välttelemään katseita ja kysymyksiä. En tee sitä. En lupaa, että olen tekemättä, mutta lupaan yrittää.

En vielä.