Lauantai, 0 / 6 / 12 päivää.

Huomenta!

Lakkoni rakoilevat. Tällä hetkellä kaapissani on koskematon suklaalevy ja tiedän, että kiusaus käy jossain vaiheessa ylipääsemättömäksi. Miksi sitten ostin sen? En oikeastaan tiedä. Mielenhäiriössä kenties. Harhauduin karkkiosastolle ja tartuin siihen. Ei tehnyt mieli syödä sitä, mutta halusin ottaa sen mukaani. Omituinen kun olen.

Tupakkalakko on mennyt huonommin, mutta eilisestä asti kurkku on vihoitellut taas sitä mukaa, että tänään tuskin tulee poltettua mitään. Sattuu nielaista ja pelkkä ajatus röökistä...usch.

Hackmann taitaa olla ainoa, kenen kanssa alan olemaan suhteellisen sujut. Tai siis näin hetkellisesti taas. 12 päivää on pitkä aika, minulle.

Voi Luoja, lopetan nämä joutavanpäiväiset lässynläät. Kerrotaanko faktat? Jotta ihmiset voivat taas ihmetellä ja arvostella, sitähän ne tekevät, kun minusta on kyse. Voin silti pää pystyssä sanoa, että olin tarpeeksi vahva kieltäytymään. Ja sen mä sanon ylpeästi.

Mulla oli eilen yövieraita. Tuttuja tietysti ja hieman epäilytti, mitähän illasta tulee. Etenkin, kun vieraani oli humalassa. Ei kaatokännissä, mutta iloisessa huppelissa kuitenkin. Senhän tietää, miten voi käydä, jos humalassa eksyy samaan sänkyyn. Vieras heitti kortit pöytään joskus aamuyön pimeinä tunteina. "Mä haluan sua aivan helvetisti.", niin se sanoi. Ja paljon muutakin, mutta niitä en rupea tässä toistelemaan. Mun kurkku kuivui, sydän alkoi hakata ja mietin miten vastaan. Rehellisesti. Niin mäkin haluan, mutta asiassa on aika helvetin iso mutta. Mies kisutti melkein kolme tuntia, yritti saada päätä käännettyä, käänsi mun perustelut vähäpätöisiksi (mitä sä mietit mitä muut susta ajattelee, ei niiden tarvitse tietää.) ja mä parhaani mukaan selitin, että joutuisin elämään sen asian kanssa, että olen jälleen päätynyt sisäkkäin ihmisen kanssa, joka ei ole vapailla markkinoilla. Lutka, huora, saavi...Fuckbuddy, friend fuck...

Loppujen lopuksi, ne oli vain sanoja. Mutta...itsehillintä alkoi rakoilemaan, kun mies varovasti hivuttautui lähemmäs, niin että se koski mun niskaa ja korvaa. Koko kroppa värähti kananlihalle. Se kuiski, piteli musta kiinni ja voi jeesus, miten mä rukoilin, että pokka pitää pitää pitää. Sanoin sille suoraan, että mä en luota itseeni tarpeeks, jotta kykenisin olemaan ihan vaan paikallaan siinä ja hetken päästä se irtautui ja me ruvettiin nukkumaan. Pahoittelin pariin otteeseen ja sanoin, että tällainen mä olen. Se vastasi, että "joo et mikään kovin helppo tapaus." Pettymys oli karvas, mutta sanoin, että palataan asiaan, kun mies on vapaa.

Rehellisesti myönnettynä mä puristin käsi krampissa lakanaa, että olisin pysynyt tyynenä, vaikka kaikki mussa huusi, että anna mennä ja luovuta. Sun vuoro, sun tilaisuus. Mä luulen, että vieraani tyttöystävä pelkäsi juuri sitä, että paholainen minussa herää ja kostan sen, mitä se teki mulle aikaisemmin. Olisinko niin tyly? Hmm...ei kuulosta minulta. On silti todettu, että elämässä on kaikki mahdollista ja että joskus fiksuimmankin ihmisen kupolissa kellahtaa kuppi nurin. Tiedän ainakin pari ihmistä, joilla ei ole varaa arvostella. Sitä paitsi, mitään ei tapahtunut - ei tällä kertaa. Törkeä sivulause, mutta sekin on totta. Miksi kieltäisin asian, joka saattaa toistua? Sanoin mä aikaisemminkin "ei koskaan ikinä" ja miten kävikään? Niin juuri.

Koettelemusten kevät, niin mä olen tämän luokitellut. Opinnot liukuvat neljännelle vuodelle, koska varmana nakkina pitämäni työharjoittelupaikka nakkasi piikkimaton tielle. Mistä mä tähän hätään enää mitään saan? Mä en jaksa tapella asiasta enää, joten mennään suosiolla. Ei vittu, en vain kykene. EN JAKSA. Mulla on kuitenkin kesäduunipaikkoja tiedossa, joten rahaa ainakin pitäisi tulla. Toivottavasti. En vain jaksa ajatella. Ylimääräinen energia olisi aika bonari tähän väliin.

Pienistä puroista kasvaa valtameri. Jos kaikki ratkaisevat asiat kusevat, onhan se varmaa, että jokin kärsii: opiskelu, uni tai ruokahalu. Mulla ei ole kuin kahdessa ensimmäisessä ongelmaa, ruokahalu jos lähtee niin voi moro.

NIIN ja olen poliisien silmätikkuina. Olikohan se torstai...joo, kun ne pysäytti mut Porintiellä. Ajoin kuulemma liian lähellä edessä olevaa autoa (ööö?) ja sitten ne huomautti takavaloista. Oli muuten lievästi kuumottavaa, kun kaivoin rekisteriotteen ja ajokortin käteeni. Kävi kaikki mahdollinen mielessä. Ne puhallutti kahdesti...tai niin mun muistikuva väittää ja niin mä ihmisille sanoin. Oon ruvennut ajattelemaan, että taisi se olla vain kerta, mutta hysteerinen mielentilani toistaa kuvan. Enivei, ne puhallutti ja katsoi paperit ja mussutti jotain, ennen kuin päästi jatkamaan matkaa. Kädet tärisi muutamaa minuuttia jälkeenpäin. Ja eilen uusiksi. Ajeltiin tyhjässä keskustassa ja liikenneympyrässä lähti perään. Kämmenet hikisinä ajoin niin säntillisesti nopeusrajoitusten mukaan, että olisi voinut luulla mallikansalaiseksi. Nita tekstasi etupenkillä ja Räpä nuokkui takana. Mä tuijotin vuoroin taustapeiliä ja vuoroin tietä. Pari metriä ennen Masuunin risteystä ne heitti valot päälle. VOI VITTU, oli mun kommentti.

Sitten tulee ironisin kohta. Kukahan sieltä saapastelee pillin kanssa? Sama poliisi, joka pysäytti mut marraskuussa ja otti kortin matkaan. Mä hymyilin kuin Naantalin aurinko, puhalsin nollat ja smurffin suureksi pettymykseksi pääsin jatkamaan matkaa. Puhisten tungin ykkösen sisään ja mutisin: "tää on syrjintää...mun mitsu...perkele..."

Huhhuh, että sellainen perjantai. Ihan normipäivä, ei jumaliste. Katsellaan mitä tänään, en varmaan jaksa ainakaan vielä liikkua mihinkään. Ei mulla tainnut olla enää mitään muuta päivittämisen arvoista? En usko. No, huomenna sitten.

Ciao!

- Tito.