Ensimmäinen asia, joka tuli mieleen, kun avasin tämän blogin oli se, etten aio valehdella tässä kirjoituksessa yhtään. Varautukaa siis siihen, että ovet on apposen auki. Mun on saatava tyhjennettyä koppa, ennen kuin palaan kouluun, joka - jeesus perkele - alkaa jälleen huomenna.

Eli mullahan oli - tulipas se vaistomaisesti - Oli. Siis ON ikuisuusprojekti itseni ja liikakilojeni kanssa. Treenin piti - jälleen imperfektissä, alitajuntani kirjoittaa - alkaa maanantaina. No, tavallaan se alkoikin. Kävin aamupäivällä herättyäni parin kilometrin pyörälenkillä. Olin aivan kuollut. Ajatukset oli pörrössä ja en pystynyt ajattelemaan yhtään mitään. Palasin entistä kiukkuisempana kotiin ja painelin suihkuun. Ajattelin illalla korvata paremmalla treenillä, mutta taivas repesi ja vettä tuli taivaan täydeltä. Mä olen siinä suhteessa niin prinsessa, etten suostu kävelemään metriäkään sateessa. Rakastan vesisadetta niin kauan, kun mun ei tarvitse olla sen kanssa kosketuksissa.

Mitä voimme päätellä? En mennyt tänään(kään) lenkille edellä mainitusta syystä. Juuri kun ajattelin sateen tauonneen ja olin vetämässä lenkkikamoja päälle niin uusi kuuro tuli. Helvetin helvetti. Tämä on alkanut niin laiskasti, että hävettää. En saanut vihkoonkaan kirjoitettua mitään järkevää, en saanut suunniteltua itselleni ohjelmaa, en edistänyt asiaa mitenkään. Hyvä uutinen sen sijaan on, etten ole syönyt suklaata kolmeen päivään. Jes! Edistystä!

Ja muutenkin huominen huolestuttaa. Pari yötä on venynyt melkein kolmeen. Mun piti - vitun imperfekti - ottaa tällä viikolla unirytmi rutistusotteeseen, mutta jotenkin se vain venähti. Olin ajoissa pedissä ja valot sammuksissa, mutta uni, se ei suostunut ottamaan mua kyytiin. Todella raivostuttavaa.

Tämän viikon teema taitaa olla konditionaali ja imperfekti. Olisi pitänyt <-> piti. Mikähän mua riivaa? Mä olin niin innoissani tästä ja nyt se tuntuu jotenkin pakkopullalta. Toisaalta olen muuten "hyöty"liikkunut esim. siivonnut ja käynyt vähän väliä kellarissa, joten olen kulkenut rappusia edes takaisin. Laiha lohtu. Ketä mä yritän huijata? Itseäni nähtävästi.

Voi Maisa-pieni. Mä olen tällanen reppana. Vähän niinkuin siipeensä saanut lintu. Räpistelen avuttomasti pitkin katuja, mutta en pääse lentoon. En saa tarvittavaa vauhtia. Nyt tarvittaisiin psyykkausta. Pitänee kysyä Sancholta lähteekö se mun kanssa iltaisin lenkille. Viime vuonna, asuessani vielä soluneliössä, kävimme lähes joka ilta puolen tunnin lenkin ja juoruilimme. Pelkästään se kuluttaa kaloreita, heh heh. Toisaalta kumosimme lenkin vaikutuksen käymällä Cittarissa ja ostamalla geishat. Aktiiviset urheilijat.

Jos saisin edes pienen osan itsekuria joltain huippuammattilaiselta...