"I'm just scared enough to tell you."

***

Eilen oli harvinaisen ahdistava ilta. Ja lyhyt. Mä en kykene edes muistamaan, koska viimeksi olisin ollut kymmenen jälkeen kotona perjantai-iltana. Selvin päin. Nukkumassa yhdeltätoista. Kaikki se vaikutti eilen tosi hyvältä idealta, mutta tänään mua lähinnä hävettää.

En tiedä, mikä mua riivaa. Koko päivän särki pää, nappailin tasaisin väliajoin buranaa ja yritin päästä fiilikseen mukaan. En tavoittanut olotilaa. Lievästi sanottuna harmitti. En halunnut olla yksin kotonakaan, mutta toisaalta katsoin pilaavani muiden illan, kun "mökötin" ja tuijotin vain hiljaa ikkunasta ulos. Olihan siinä monta osatekijää. Esimerkiksi Nita ja Krisu kuolasivat lähestulkoon koko ajan takapenkillä, vieressäni ja mä yritin olla kuin en olisikaan. Pieniä deja vu hetkiä oli havaittavissa. Lokakuun ajoilta siis.

Seuraa naurettavin ilmoitus. Koko heela illan toivoin näkeväni Edin. Mä sain itseni rysän päältä kiinni, kun ajelimme Stadintietä Karkkilan keskustaan päin ja kuikuilin tuulilasin läpi vastaantulevia autoja. Ajatukseni pilkuntarkasti: "Missähän Edi on, tulisi nyt piristämään mun iltaa helvetti sentään mä en jaksa kohta enää."

Tai ehkä tämä on naurettavin. Mennessämme ABC:lle Edi tuli vastaan ja jossakin vasemmalla puolella sykähti. Kiehnäsin levottomana penkilläni, kun odotin, että pääsisimme lähtemään torille. Sinne päästyämme mentiin jälleen ristiin ja sitten en kestänyt enää. Laitoin Edille viestin: "Torille pöljä!" (eräs insidemme) Se vastasi: "Hei Maisuli, koht." Ja kun viimein näin punaisen paholaisen tulevan paikalle, skrollasin ikkunan niin nopeasti auki, että meinasi kahva olla kädessä.

A/N: Aikaisemmin illalla olin tekosyillä ja keksityillä jutuilla taivutellut Krisun vaihtamaan puolia kanssani eli minä istuin kuskin takana juuri siitä syystä, että tiesin Edin pysähtyvän kuskin puolelle - niin ne kaikki tekee - joten puhuminen ei olisi onnistunut, jos olisin istunut kartturin takana. Maisa vei.

Edi sitten aloitti höpöttämään kaikkea ja mä en tiedä, oliko silmissäni joku optinen harha tai jotain, mutta se näytti poikkeuksellisen söpöltä eilisiltana ja...voi vittu mä olen teini, mutta ei se mitään. Olen sekä tyytyväinen että järkyttynyt siitä, että kykenen tuntemaan jotain muutakin, kuin pintapuolista ja teeskenneltyä. Mutta miksi juuri Edi...miksen mä saa valita, vaan sen tekee joku muu puolestani. Joku mihin en pysty vaikuttamaan - mon cœur.

Enivei, pyysin sitä jättämään mulle jämät ja kysyin sitä pariin otteeseen, kun en kuullut vastausta. Kolmannen tai neljännen kerran jälkeen kysyessäni: "Jätätkö vai et?" Sen ilme muuttui niin...öö...ei sitä kykene kuvailemaan. Voin yrittää. Nosti kulmia, veti suupieliään hymyyn niin, että muuttui ovelan (ja seksikkään) näköiseksi ja sitten se sanoi: "No joo joo." jotenkin naurahtaen. Mä kikatin hermostuneesti ja ajattelin inhoamaani ajatusta: Voi Maisa sun kanssas...

MITÄ MULLE ON TAPAHTUMASSA?

Joo jatketaan. Tämä on pitkä selostus, mutta se ei onnistu lyhyemmin (tai ainakaan mä en osaa) kerrottuna tai ihmiset putoaa kärryiltä. Eilen, kun päänsärkyni ja ahdistukseni kourissa masennuin jossain yhdeksän aikaan ja pyysin, että mut heitettäisiin kotiin. Tietysti ihmiset rupesivat ihmettelemään. Vastasin vain, että on vähän huono olo ja päähän sattuu. Kielsin heitä polttamasta autossa niin kauan, kun mä olisin paikalla. Matkalla kotiin Jopo puhui Krissen (Edin eksä) kanssa puhelimessa ja bongasin sieltä erään lauseen: "Kui sä et Ediä kutsunut?...Ai mä luulin että teillä on vielä hyvät välit....Niin no joo..."

Samaan aikaan kuuntelin iilimatojen nuoleskelua vieressäni. Soittimesta kuului vielä Musicbox, tilanteeseen sopiva biisi. Hyvä, etten purskahtanut itkuun saman tien. Totesin äänettömästi, että vaikka sattuisikin käymään niin hyvä tuuri, että saisin siitä ihmisestä pienen palasen itselleni, riskeeraisin ihan helvetisti. Mitä jos välit rikkoutuisi kokonaan? Tai edes osaksi? Sitten ei olisi paluuta. Mä en halua mitään revanssia, Topijuttu riitti ihan hyvin. Me oltiin Topin kanssa hyviä kavereita, nyt ei olla enää oikeastaan yhtään mitään. Tai no kyllähän me puhutaan, jos torille satutaan samaan aikaan, mutta siihen se jääkin.

Miksei voi olla helpompaa? Miksi miksi miksi miksi miksi? Kohta menee hermo.

Joka tapauksessa, eilen astuessani eteiseen päästin itseni irti kahleista. (Kerroin muuten Nitallekin, kun se rupesi utelemaan koulussa jotain ja pitkän pohdinnan jälkeen päätin avautua. Lyhyesti ja pintapuolisesti.) Mä painuin pimeässä sängylleni ja yritin puristaa kyyneliä ulos. Ei mitään. Riisuin vaatteet mytyksi ja yritin nukkua. Koko ajan päässäni pyöri "Hackmaaaan, hackmaaaan." ja mä tukahdutin sitä tyynyllä. Hain mp3 ja kuuntelin musiikkia. Pahempi olotila. Silmiä kirveli, mutta EI kyyneliä perkele. Lopulta luovutin ja alistuin kohtalooni. Tilanne ratkesi 4-0 Hackmannin hyväksi. Naurettavinta siinä on se, että nukahdin melkein heti saatuani keskustelun päätökseen.

Pelottavinta oli edellispäivänä, kun Krisu lähti radalle ja me muut oltiin selvin päin. Se meinasi kaatua Masuunin parkkipaikalla humalatilastaan ja kelin liukkaudesta johtuen. Se nappasi mua ranteesta pysyäkseen pystyssä. Sattui - aivan - helvetisti. Mä vinkaisin ääneen, vedet nousi silmiin ja hölmistyneet silmät kääntyi muhun. Krisukin sanoi jotain, ettei voinut sattua, kun ei se niin kovaa ottanut kiinni. Totta, ei niin, mutta kun...Tiedättehän. Hätävalheen paikka. Vastasin, että säikähdin vain, että se vetää mut mukanaan.

Pitäisi varmaan yrittää normalisoitua.

Kertokaa, mitä mun pitäisi tehdä sen Edin suhteen. Nyt jos joskus mä kaipaisin sitä kättä. Tällä kertaa en torju. Mä en halua vajota syvemmälle.

- Mags.

P.S "Somewhere in those places we’re never getting there
I can’t live in this pain it’s never going away
But I’ll be waiting all my life for the day."

- Negative: Touchless