Torstai, 28 päivää.

Mä en pysy enää päivissäkään perässä, kun pitää joka kerta tarkistaa lukema joko kalenterista tai edellisestä kirjoituksesta. Mutta, vajaa kaksi päivää ja täysi kuukausi on plakkarissa. Laimeat suosionosoitukset sille. Sitten, kun on puoli vuotta täynnä, kaivetaa skumppapullo esiin ja lähdetää baanalle. Toisin sitä ennen lopetan laskemisen tai mulla lähtee järki.

Mä olen ehtinyt tänään analysoimaan jo vaikka mitä. Tiskatessani astioita (ja haukkoessani happea lamaannuttavan selkäkivun vuoksi) tulin miettineeksi, miten paljon paskaa ihminen joutuu kestämään elämässään. Sydänten särkymiset, petolliset ystävät, koulutuksen ja työn haku ja niissä selviytyminen, laskut, eläminen muuten, terveyttäkin täytyis pitää yllä ja lenkkipolkua kuluttaa säännöllisestä. Jokaisessa lehdessä on jonkinnäköistä opasta oikeaan elämään. Syö terveellisesti, vältä rasvoja, kuntoile, näe ystäviä, nuku ja mitähän kaikkea. Ongelma on vain se, että nykymaailmassa et millään kykene tekemään kaikkea.

Koulu nielaisee helposti leijonanosan päivästä, siihen päälle mahdollinen palkkatyö tai työharjoittelu tai pahimmassa tapauksessa molemmat, syöt kun ehdit, nukut kun ehdit, näet ystäviä kun ja jos ehdit, yrität samalla pitää kunnostasi huolta, nukkua vaaditut kymmenen tunnin yöunet, pitää asunnon edustuskelpoisena. Nyt täytyy kysyä, että kenellä on aikaa kaikkeen? Tuohon vielä lapset ja mies, mahdollisesti lemmikki, mukaan niin stressitaso alkaa vetämään punaisen rajan yli. Koska mä olen nyt jo melko piipussa. Migreenit ovat taas palanneet, hartiat on jumissa, selkä särkee. Ja muuten, jos sinä olet yksi niistä ihmisistä, ketkä kykenevät tekemään kaiken niin onnittelut. Kadehdin teitä.

Joka tapauksessa, tästä ei kai pitäisi mainita vielä, koska asia on epävarma, mutta halusin tulla hieman hehkuttamaan etukäteen. Saan todennäköisesti töitä. Siivoajana totta kai, ei työkokemukseni ja ikäni riitä mihinkään ihmeelliseen, mutta on sekin työtä. Siitä saa rahaa ja rahasta tulee onnelliseksi. Minä tulen, koska siten tiedän, ettei kesälomani ole ristiinnaulittu ja mulla on resurssit tulla ja mennä melkeinpä mihin haluan. Helpotus. Suunnaton helpotus. Työharjoittelupaikkaa ei toisin vielä ole, mutta onneksi on aikaa. Kalkkiviivoillehan se menee, mutta kun ei ole tarjontaa niin ei ole. Piste loppu aamen hallelujaa.

Rahalla ei saa onnea? Oliko lauseen keksinyt ihminen pilvessä? Mun mielestä liika raha ei tuo, siitä menee pää sekaisin, mutta tällä hetkellä sellainen pari tonnia ylimääräistä aiheuttaisi riemunkiljahduksen ja onnen kyyneleet. Saisin ostettua kaiken tarpeellisen (mm. uuden tv:n, pelkään vanhan hajoavan hetkenä minä hyvänsä, vaatteita, rästilaskut...) ja laittaa osan säästöön. Pääsisin matkustelemaan. Voisin vaihtaa autoa. Ehkä asuntoa, silloinkin vain lähemmäs Karkkilaa. Mutta asia kerrallaan. Sitä on kahlattava paskassa niin kauan kuin on opiskelija, koska kiveen kirjoitettiin, ettei opiskelijalla saa olla rahaa, koska kaikkien täytyy kokea se kuuluisa pohjamuta ja köyhyys. Höm, saanko huomauttaa, että olen yh-lapsi, mutsi oli 10 vuotta työtön eli mä en tosiaankaan ole saanut mitään kultaista avainta Paratiisin oveen. Siksi mä ajattelinkin tehdä kaikkeni, että saan vanhempana sen, mistä nuorempana haaveilin.

Mä en halua viisikymppisenä tajuta, että kaikki haaveeni menivät uusiksi. Että joku muu eli elämäni ja mä jouduin tyytymään siihen, mitä vastaan tuli. Pelkään, että mä en pääse eteenpäin, että tapahtuu jotain radikaalia, joka pakottaa mut jäämään, unohtamaan huomisen ja tulevaisuuden.

Tiedän, ettei elämää saisi suunnitella liikaa ja antaisi mennä virran mukana, mutta musta on mukavaa, että on joustavia päätepysäkkejä matkan varrella, joihin voi pysähtyä, tehdä yhteenvedon ja vaihtaa suuntaa, jos siltä tuntuu. Tällä hetkellä sydän on edelleen sitä mieltä, että maailmalle on päästävä, maailmaa on nähtävä ja kaikkea on kokeiltava. Noh, enköhän mä ole aika hyvin kokeillut jo nyt, mutta siis se ei ollut se pointti. Tavallaan. Mä haluaisin esimerkiksi syödä kissakalaa, koska musta sillä on niin pimeen kuuloinen nimi, ettei se voi olla mitään muuta kuin khuulia. Ja mä haluaisin käydä Amazonilla vaeltamassa. Toisin mä luulen, että se adrenaliinimäärä tappaisi mut. Villieläimiä, kaikki tunnetut tappajaeläinvideot muistissa ja vainoharhainen Maicho keskellä ruskeavetistä Amazon-jokea. Kyllä, se voisi olla mielenkiintoinen yhdistelmä.

Mä voin paljastaa mun jäävuorenhuipun. Jos mä joskus, vaikka sitten vanhana mummona, pääsen Malediiveille, voin kuolla onnellisena. Se on maanpäällinen taivas, törkeän kallis mesta, mutta tarpeeksi kaukana kaikesta. Sinne...vielä joskus. Mä lupaan.

Toinen on Australian Valliriutat tai sitten keskelle aavikkoa. Mä oon aina halunnut safarille. Olisi mieletöntä nähdä eläimiä niin pienen matkan päästä. Mä olin joskus pentuna Ruotsissa Kolmårdenissa (vai miten kirjoitetaankaan) ja näin elämäni ensimmäisen kerran leijonan. Voitte kuvitella, miten se vaikuttaa viisivuotiaaseen tyttöön.

Kolmantena Karibia. Jotenkin mulla on hyvin rantapainotteisia nämä, mutta voi kuulkaa, ei se tähän pääty. Mulla on päiväkirjan välissä pitkä lista jossa on käytävä. Kohteita taitaa olla tällä hetkellä päälle kolmekymmentä, eikä siinä edes ole kaikki. Joskus viime vuonna mä ostin kirjan, 1000 paikkaa jotka on nähtävä ennen kuolemaa. Sitä vois jo kutsuu haasteeks. Maailman ympäri 80 vuodessa. Mä olen saavuttanut jo yhden virstanpylvään, Pariisin, mutta sinne täytyy palata. Kehitin hyvin epäterveen suhteen ranskalaiseen ruokaan.

Siitä puheenollen, mä olen viimeiset pari viikkoa syönyt kuin eläin. Yhtäkkiä alkaa tekemään mieli mandariineja. Niitä menee pussillinen. Puoli paketillista hapankorppuja. Vanukkaita. Suklaata, sitäkin ihan liikaa, ei helvetin perkele. Pakastepizzoja, koska olen laiskistunut kokkaamisen kanssa. Ranskanpastilleja. Jäätelööööö. Kaikennäköistä. Huoh, peilikuva ei tyydytä sitten millään muotoa. Minä oon tuomittu tämän taikinamaisen tomumajan sisälle.

No joo. Palataanpas astialle (heh heh) kun tulee taas...nälkä.

- Tito.