Minä hajosin tänään. En lopullisesti, en ratkaisevasti, mutta kuitenkin. Minä itkin. Ääneen. Haukahtelin kuin kettu. Levitin maskarat silmieni ympärille mustiksi tuhruiksi. Purin kämmeneeni, että lopettaisin. Pakenin vessaan, etten ratkeaisi. Koska se kuva välähti taas mieleeni...keittiön toiseksi alimmainen laatikko. Kauhojen ja lastojen vieressä.

Mä istuin suihkunurkkauksessa, pää polvissa ja vapisin. Olin kuin psykoottinen. Pudistelin päätäni, valutin räkää farkuille, yritin rauhoittua ja keskittyä hengittämiseen. Se ei ollut helppoa. Ja miksi tämä kaikki? Koska kierrokset vetivät liian nopeasti liian isoiksi.

Huomasin Topin olevan fb:ssä ja vaikka lupasin itselleni, etten ota mieheen yhteyttä, avasin kuitenkin keskustelun. Kysyin vieläkö olemme yhteydettömässä tilassa. Yhteyttä saa ottaa, mutta mieluusti pariin päivään ei näkemistä. Ensimmäinen isku.

Yritin puhua kaikkea arkipäiväistä. Miten töissä meni? Onko viikonloppusuunnitelmat voimassa? Käykö torstai? Vastaukset olivat kylmäkiskoisia. Se sanoi haluavansa olla yksin, mutta kuitenkin Santtu on ollut siellä joka päivä iltaan asti. Toinen isku.

Kuulin Nessulta, että se oli laittanut sille sydämen ja iloiseen sävyyn tiedustellut meininkiä. Kolmas ja viimeinen isku. Mä murruin täysin. Ajatukset huusi mun ryssineen kaiken. Se ei halua puhua, se ei halua nähdä ja viime viikko...siitä lienee turha edes mainita enää. Vaikka Topi ei olekaan sanonut, että ei haluaisi jatkaa, sen käytös puhuu muuta. En kestänyt.

Puhuin Santun kanssa kaikennäköistä. Yritin olla normaali. Sanoin, etten aio ottaa Topiin kontaktia, jos se sitä toivoo. En ennen torstaita. Silloin olen muutenkin menossa Karkkilaan, Nessun seuraksi. Koska se pyysi mua. Ja mä haluan helvettiin täältä seinien sisältä. Ennen kuin oikeasti teen asiaa keittiön toiseksi alimpaan laatikkoon. Sitä en halua. Enkä tee sitä Topin takia. Vaan itseni. AINA itseni. Ei koskaan kenenkään muun.

Mä en mitään muuta halua niin paljon kuin olla Topin kanssa. Nämä kaksi päivää ovat olleet aivan kamalia. Ei ole mitään tekemistä. Hupsuna katselee ulos ikkunasta, toivoo näkevänsä tutun auton ajamassa katua alas, toivoo, että ovikello soi. Kyllä mä ymmärrän, että pikku loma tekee hyvää ja näin, mutta viiltää se silti, että välittämäsi ihminen ei halua hetkeen nähdä.

Ei muuta.