Tiistai, 0 päivää.

"Ja sen tekopyhän muovisen taivaan alla
jokainen syntiä harrastaa."

Sekopää psykopaatti masokisti narsisti. Murhaaja. Itsekäs pelkuri. Vastuuntunnoton luuseri. Valehtelija. Ensimmäiset sanat, jotka tulivat mieleeni sodassa vietetyn yön jälkeen. Mä putosin vallihautaan, luodit lenteli yläpuolella, kranaatit räjähti, sade valui kasvoille ja mä vaan istuin, rynkky kädessä, istuin ja odotin, koska vihollinen tulisi ja lyijy läpäisisi sydämen. En yrittäisi puolustautua. Mitä se hyödyttäisi?

"Niin jos sanotaan, älä tapa
elämää täytyy rakastaa."

Mä selvisin. Verta vuotaen, naama ruvella, silmät turvoksissa, mutta selvisin. Nousin seisomaan, pyyhin kasvoni paidan helmaan, huuhtelin käsiäni kylmän veden alla, sammutin valot ja jäin pimeyteen kellumaan. En pelännyt enää. Nurkan takaa voisi tulla Boogeyman, Paranormal tai kuka tahansa kauhuelokuvan tähti. Tulisi ja veisi mut mukanaan, se oli aivan yksi ja sama. Poistin edellisen kirjoitukseni puhtaasti myötähäpeästä. Sekava, angstinkirjoma raapale, jossa ei tullut esille, miltä musta oikeasti tuntui. Oli totta, että ahdistuin. Oli totta, että mua pelotti sammuttaa valot. Oli totta, että romahdin ja laskurit pyörähtivät nollalle. Myönnän sen. En aio kieltää enää sitä, mikä on osa minua - ja tulee aina olemaan.

"Minä makaan helvetissä, liikkumatta yksiössä."

Aamulla, kellon herättäessä mut uuteen, huonosti nukuttuun päivään pakotin itseni nousemaan. Maisa-niminen robotti käynnistyi, tein aamurutiinini orjallisesti aikataulussa, koulun pihalle astuessa väänsin kasvoilleni hymyn, kehitin sisälleni naurun, huuhdoin itseinhon tunteen teatterin helpottavaan maailmaan.

"En sängystä pääse putoamaan
käsilläni en pääse raapimaan
täältä pääse en pakenemaan
päätäni en pääse pakenemaan."

Tämä päivä oli erilainen. Koska eilinen...eilinen oli sanoinkuvaamaton. Tapasin Ässän illalla. Lyhyesti purettuna: asiat ovat menneet niin päin vittua, että häkki uhkaa kutsua. Tässä nähdään mitä paskapuhe voi tehdä pahimmillaan. Tuhota toisten elämän. Ja sivullisten. Soppa on kiehunut yli.

Suu loksahti auki, sydän pysähtyi nanosekunnin ajaksi ja mä yritin lohduttaa, sanoa jotain järkevää, mutta en osannut sanoa mitään. Väistelin kiukkuista hyökkäystä, tylyjä kommentteja (ei kuulu sulle) ja yritin ymmärtää. Loukkaannuin silti. Kirjoitin itselleni muistiinpanon. Älä oleta yhtään mitään, äläkä odota keneltäkään yhtään mitään. Et pety, et itke ja tärkeimpänä, et tunne oloasi rihkamakoruksi, jota myydään markkinoilla. Ajoin kotiin itku kurkussa, ajattelin ettei se tarkoittanut sitä, miten sanoi sen ja niin edelleen, mutta heikossa, haavoittuvassa tilassani järkipuhe ei uponnut. Minä...olen uuvuksissa. Itseeni. Muihin. Loukkaa edelleen se, ettei hän luota muhun. Mä kerroin sille syvimmän salaisuuteni. Kyllä ymmärrän, ettei tuossa tilanteessa oikein uskalla luottaa kehenkään, mutta...vuoroin vieraissa.

Eikä siinä vielä kaikki. Edi ja Kiti melkein seurustelevat. Paino sanalle melkein. Sekin tuli esille eilen illalla, kun kohtasin miehen torilla ja Räpä onnistui vetämään legendaarisia kommenttejaan väleihin, joihin et osannut varautua. Olin niin solmussa, etten osannut reagoida muuten kuin nauramalla. Kotona se potkaisi päähän, kun tajusin asian. Lyhyesti ja tehokkaasti. Se oli sitten siinä. Pääpotti ei mene sinne, missä sitä tarvitaan vaan sinne, missä liha on nuorta.

Mikä tarkoittaa sitä, etten kohta pysty katsomaan miestä enää silmiin ilman, että tunnen hillitöntä tuskaa ja pettymystä itseäni kohtaan, olisi pitänyt tehdä jotain, ottaa riski, vittu jotain en mä tiedä...alkoi itkettää taas. Jälkiviisaus, ei jumalauta, että sen maku voi kirvellä kurkunpäässä.

Pelko syrjäyttää muut tunteet niin, ettet uskalla tehdä mitään. Pelko ajoi asiaa tässäkin tapauksessa. Mä en uskaltanut puhua sille, en uskaltanut antaa vihjettä, sanoa suoraan, koskettaa, yleensäkään yhtään mitään. Ja nyt, viime päivien tapahtumien vuoksi, olen alkanut kelaa marraskuuta läpi. Oliko silloin jotain? Se soitteli, viestitteli, otti mut yöksi...puhui, nauroi ja katsoi jotenkin eri tavalla. Missasinko mä jotain? Olen hyvää vauhtia tulossa hulluksi. Olen ihmisraunio. En jaksa taistella itseäni vastaan, en jaksanut maanantaina, enkä eilen, en jaksa tänään, tuskin huomennakaan. Totta puhuakseni en edes välitä. Mistään. En tällä hetkellä.

Pitäisi hoitaa asioita tänään. Pestä pyykkiä. Tiskata. Soittaa harjoittelupaikkoihin. En jaksa. Ei huvita. En halua. Haluan vain olla, nukkua, unohtaa, herätä parempaan huomiseen, johon en itsekään enää usko.

Yritä tulla toimeen itsesi kanssa joka päivä. Siinä riittää haastetta.

Minä en ole normaali ja pikkuhiljaa olen hyväksynyt asian. Masokisti. Angstinen kapine. Kipupiste jossain niin pinnalla, ettei tarvitsisi kauan neulalla tökkiä, kun veri tulvisi.

Mä en tarvii ketään kertomaan mulle taivaasta, en tahdo kuulla paratiisista.

Päästäkää minut tästä tai viekää edes veitset pois.

- M.