Taas kerran huomaan, että jokin hiertää. Mä en oikein osaa käsitellä sitä. Ihan kuin se olisi tulikuumaa rautaa, jota ei voi pidellä kädessä. Mut se hiertää. Inhoan sitä tunnetta - tai no, tuskinpa kukaan sitä rakastaa.

Uusi vuosi meni onnellisesti putkeen. Meitä piti olla neljä ja sitten meitä olikin vain kolme. Niin kuin aikaisemminkin. En ymmärrä, miksi mä aina jaksan uskoa siihen, että joku kerta olisi poikkeus. Että Se äkkiä sanoisikin tulevansa. Että Se oikeasti astelisi taloon, moikkaisi ja herättäisi mut hetkeksi henkiin. Että mä jumalauta olisin edes yhden päivän ajan kuin elävä ihminen, enkä rutiininomaisesti käyttäytyvä zombi.

Mun on pakko yrittää päästä yli. Se näyttää niin helvetin naiivilta kirjoitettuna. Jotenkin raakaa tajuta, että olet jollekin ilmaa. Toisaalta ymmärrettävää, eihän Se edes tunne mua kunnolla. Hyvä, jos tietää nimen. Mä tiedän Siitä paljon enemmän. Siksi se alkaakin kuulostaa siltä, että olen pahasti pimahtanut. Väijyn jossain pusikossa pimeäkiikarit kourassa, kyttään psykoottisesti ja kirjoittelen blogit täyteen omia idioottimaisia ajatuksiani. Jokin lataamo varmaan kipeesti kaipaa mua.

Kun K sanoi, ettei se tule, en oikeastaan yllättynyt. Petyin vain, mutta vähemmän kuin viime kerroilla. Siihen turtuu ajan kanssa. Hymähdin ja nostin toista suupieltäni hymyyn. "Pitihän se arvata.", oli kommenttini. Asia lakaistiin maton alle ja mä yritin näyttää siltä kuin se ei olisi liikuttanut mua vitun vertaa. Mä alan olla aika hyvä siinä. Mun pitäisi varmaan pyrkiä näyttelijäksi.

Siksi tein uuden vuoden lupauksen. Päästä irti. Lyhyt, helppo muistaa, toteutuksesta en mene sanomaan mitään. Jos epäonnistun, varaan itselleni ensitilassa ajan kallonkutistajalta. Kerron, että kärsin unettomuudesta, painajaisista, harhoista ja pelkään olevani hullu.

En mä kyllä ihan normaalikaan ole. Normaali 18-vuotias naisenalku viettäisi uuden vuoden kavereidensa kanssa ryyppäämässä aivojaan pellolle, räjäyttelemässä postilaatikoita, ikuistamassa jotain suurta. Ehei, mä en tehnyt mitään noista. Olin sisareni perheen kanssa korvessa, yritin parhaani mukaan hukuttaa huonon fiilikseni alkoholiin (enkä onnistunut, en edes humaltunut saatana), seisoin kiltisti kauempana kun muut sytytteli kesyjä ilotulitteita ja haukoin teennäisen iloisesti henkeäni, kun jokin "todella mahtiupee" ilotulite räjähti öiselle taivaalle.

No joo, olisi voinut mennä huonomminkin. Oikeasti meillä oli ihan kivaa (oon kyllästynyt käyttämään etuliitettä "ihan") pelattiin Scrabblea, jossa hävisin melkein koko ajan, naurettiin ja laulettiin. Se siitä.

Seuraavana päivänä sisareni vei mut Teboilille, josta vaihdoin autoa. Äiti yritti jututtaa, mutta vaikeni tajuttuaan nihkeän vastaanottoni. Olin väsynyt, lievästi krapulassa ja nälkäinen. Ehdotin varovaisesti, josko voitaisiin mennä Hesen kautta, koska tänään on viimeinen tilaisuus mässätä ennen kuin lupaus astuu voimaan. Vastaus oli tyly. Tiuskaisu. Fiilis laski entisestään. Napitin suuni kiinni ja kotiin päästyäni sulkeuduin huoneeseeni. Olin niin täynnä angstia ja kapinaa, että päätin olla koko illan syömättä. Äiti yritti tarjota jotain kebabeläinmössöä, mutta irvistin ruualle ja painuin jälleen huoneeseen.

Istuin tietokoneella simsiä pelaten - oikeastaan olin vain puolittain mukana pelissä. Huomasin sen siinä vaiheessa, kun jokainen hahmo teki mitä ikinä halusi. Päätin sulkea koneen. Katselin telkkaria, mutta en löytänyt mieleistäni ohjelmaa. Nälkä kurni suolistossa. Mä taivuin ja kävin tekemässä itselleni pari voileipää. Koko ateriani päivän aikana. En ole vieläkään suostunut puhumaan juutajaata-pidempää lausetta. Vitutti niin paljon. Mä en usein pyydä oikeastaan yhtään mitään, ellei ole pakko. Tänään oli poikkeustilanne. Paljoa en pyydä, mut puoliakaan en saa. Julma fakta.

Ja nyt tätä kirjoittaessa alkoi taas ärsyttää niin paljon, että on viisainta lopettaa tähän. Tunteiden purkaminen on hyvä asia, mutta sietokykyni on just nyt niin heikko, etten kestä mitään ylimääräistä.

Voisin painua peittojen alle, itkeä vähän ja yrittää sitten vaikka siivota kaappeja. Uni ei kuitenkaan tule ennen aamua.

Adios!