Se alkoi taas. Kahden vuoden tauon jälkeen periaatteeni ja päätökseni romahti niskaan. Kahden vuoden jälkeen, löysin itseni jälleen veitsen varresta. Kirjoitettuna se näyttää säälittävältä. Sitä se onkin. Tiedättehän, että ihmisillä on pieniä asioita, jotka pitää pois kuilun reunalta ja auttaa jaksamaan päivästä toiseen? No, mulla ne pienet asiat loppui. Ei ollut enää riittävän suurta motivaatiota miksi pitäisi jaksaa hymyillä ja pitää kulissit pystyssä. Ei vaan jaksa.

Vaikea sanoa, miten näin pääsi käymään. Pidin itseäni vahvana, kaikkien vaikeuksien yläpuolella ja uskoin päässeeni eroon pahasta tavasta. Erehdyin molempien suhteen. Ehkä se kyti alitajunnassani ja odotti vain sitä viimeistä bensatippaa, joka riittäisi räjäyttämään potin. Se tuli salakavalasti. Koko talven ja kevään olen kärsinyt stressistä, toistuvista migreeneistä ja univaikeuksista. Ajattelin niiden menevän ohi, kuten aiemminkin. Musta tuli saamaton. Kouluun lähtö on ylivoimaista, arkisten askareiden hoito painuu suosiolla taka-alalle. Dataan ja katselen leffoja. En tee mitään järkevää.

Viime viikonlopun jälkeen hajosin täysin. Lauantaina itkin autossa, onneksi vain aurinkolasien takaa ja maalasin sen tutun teatterihymyn naamalleni. Viikko meni omalla painollaan ja lauantaina tuli ratkaiseva siirto. Istuin lattialla ja lajittelin lehtiä musiikkia kuunnellen. Aloin itkeä. Aivan yhtäkkiä. Itkin niin kauan, että jäljelle jäi vain kouristuksia ja tyhjä, ontto kuori. Nousin ylös kasvot kivettyneinä, menin keittiöön ja palasin eteisen peilin eteen. Tuijotin lasittuneita silmiäni, onnetonta sieluani ja painoin veitsen rintaani vasten. Hymy levisi huulilleni ja lähes hilpeästi, vedin voitonmerkin myös käteeni. Aloin nauraa. Ilotonta, kolkkoa naurua. Veri tursui haavasta ja valui kädelle. Pyyhkäisin pisarat hihaani. Nauru kuoli aika äkkiä, kun huomasin, etten saa verenvuotoa tyrehdytetyksi. Paniikissa ryntäsin hakemaan paperia ja laastaria, sillä mutsi saattaisi hetkenä minä hyvänsä pamahtaa kotiin.

Illalla, kun muut menivät nukkumaan, menin vessaan ja rullasin paidan helman ylös. Rinnassa hehkui kolme, verenpunaista jälkeä ja kädessä kaksi. Haavat olivat tulehtuneet ja arastivat kosketusta. Kysyin äidiltä puhdistusainetta ja sekös meni epäluuloiseksi. Selitin, että potkaisin varpaani kahdesti ja kynsi vääntyi. Äiti halusi tulla katsomaan ja sydän kurkussa esittelin lohjennutta kynttäni. Toivottavasti selitys meni täydestä.

Olen heikko, mutta kukapa ei olisi?