"I wake up to find myself,
after all these years."
Minä olen kunnossa. Ainakin tällä hetkellä. Jokainen palanen on etsitty ja liimattu väliaikaisesti paikalleen. Tällä hetkellä en usko minkään pystyvän vahingoittamaan mua. Koska mulla on vastalääkettä.
Mä valehtelen. Kyllä pystyy. Jokainen silkkihansikkaisiin kääritty isku sattuu saman verran, tulee yhtä äkkivarmatta, salakavalasti kuin savannilla vaaniva leijona. Hiipii läpi heinikon, äänettömästi, hyökkää niskaan kiinni ja katkaisee luut yhdellä puraisulla. Naps.
Pakenin eilen Nummelasta, 27 neliön häkistäni ja ajoin 140 kilometrin matkan päästäkseni turvaan. Otin etäisyyttä. Laitoin puhelimen äänettömälle. Toivon ja pelkään jonkun ottavan yhteyttä. Heräsin aikaisin aamulla, vietin kaksi turhauttavaa tuntia palloillen pitkin koppiani, puoli kahdeltatoista pakkasin itseni kiukuttelevaan Mitsuun ja otin suunnaksi kotikaupunkini. Istuin kylmässä autossa hupparissa, puhalsin höyrypilveä ilmoille, tuijotin tuulilasin läpi talon seinää ja odotin, että lämpö leviää jäseniini. Ajattelin...asioita. Motarilla, ajaessani auringonsiivussa, Mötley Crüen klassikko soimassa taustalla, minä puhkesin itkuun. Ääneni särkyi kesken lauseen, kyyneleet vyöryivät tsunamin lailla meikittömille kasvoilleni, mä pakotin itseni rauhoittumaan, että kykenisin ohjaamaan Mitsun turvallisesti kotisatamaan. Helpotus, epätoivo - ja varmuus, vitutus, ymmärrys...jokin tunteiden sekamelska otti vallan.
Äidin luo päästyäni olin helpottunut. Söin vatsani täyteen, kellahdin sohvalle ja myöhemmin raahauduin saunaan. Istuin kumarassa polvieni päällä, kuumuus raiskasi selkääni ja hiukset liimantuivat kuin vesiheinät ihooni. Puhdistauduin itsestäni, ajatuksistani, ahdistuksestani. Kieltäydyin ajattelemasta Kidiä...siis Ediä. Teitä varmaan kiinnostaa tietää, onnistuinko? Arvatkaa?
"I missed the sound of your voice
the silence seems so loud."
Mua hävettää ja vituttaa myöntää, että ikävöin miestä. Tavallaan. Tunnen jonkinlaista haikeaa kaipuuta. Mutta toisaalta nautin olostani täällä. Koti-ikävä on asia, jota en uskonut tuntevani näin aikaisessa vaiheessa. Se voi olla, etten taaskaan ehdi nähdä Rosea. Hepunkin luona pitäisi keskiviikkona käydä kääntymässä. Toisaalta, päivissäni on ollut ohjelmaa, niin en ole ehtinyt pahemmin edes vaipua itsesääliin - ja inhoon.
En kiellä, etteikö mua olisi hieman kolhaissut fb.ssä ollut ilmoitus sekä Nitan, että Krisun seinällä. He menevät laivalle, oletettavasti Maxin ja Jopon kanssa. Ei se mua sinänsä haittaa, mutta pieni harmistus silti, koska olimme kimpassa suunnitelleet menevämme. En myöskään kiellä, etteikö mua täällä turvapaikassa pelottaisi. Etteikö katseeni satunnaisesti harhautuisi veitsilaatikkoon. Äiti heitti eilen aavistuksen mauttoman, mutta kuitenkin hauskan läpän aiheesta. Ihmettelin hänen veitsivalikoimaansa, joka oli tiskipöydällä jättimäisessä korissa. Mutsi heittää pokerilla: "Joo älä vaan himoitse niitä..." ja jatkoi alkuperäistä juttuaan. Olihan se aika mainio heitto loppujen lopuksi.
Tänään on kuitenkin ollut onnistunut päivä ja uskon, että huomisestakin tulee. Mandi, minä ja äiti mennään huomenna Caribiaan rentoutumaan, illalla tehdään pitsaa ja vuokrataan joku leffa. Tänään Kimi ja Jonsku tulevat käymään, ehtivät sentään muuttokiireiltään. Mun pitäisi mennä tekemään mozzarella-kasvis-piirakkaa.
Palaan paikalle heti, kun tulee taas tilaisuus. Oli lyhyt kirjoitus, pahoitteluni siitä.
- Mags.
