Tässä tulee elämäni päivitys. Ainakin luulen niin. Koska olen juuri kotiutunut uuvuttavan työpäivän jälkeen, kurkkuni on kipeä, ajatukseni solmussa ja käteni tärisevät kofeiinista niin paljon, että muistutan melkein vieroitusoireista kärsivää narkkaria. Silmäni punoittavat väsymyksestä ja ehkä jostain muustakin...suolavedestä kenties. Ihoni on kuiva, kynsinauhani repsottavat ja halkeilevat. Käsissäni on paperihaavoja. Olen lievästi vittuuntuneessa tilassa, osaksi koska en ole vielä syönyt mitään. Silloin on hyvä levittää mietteensä maailmalle.

Työni on mielenkiintoista, kyllä totta, palkitsevaakin ehkä jossain määrin, mutta enimmäkseen se on raskasta. Mä istun pienessä, ikkunattomassa, täyteen ahdetussa kopiossa seuranani yksikseen huriseva kopiokone ja kasa erilaisia papereita ja koulutarvikkeita. En juurikaan ehdi pitää taukoja. Tai no oikeastaan tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin ei oikeasti ollut aikaa istahtaa alas. Varttia ennen työajan päättymistä tuli ylemmältä taholta käsky, että sadan sivun nipusta on tehtävä kaksi kopiota, sen jälkeen ne on rei'itettävä ja laitettava kansioihin. Siinä mä sitten tuskailin ja sohelsin niiden perkeleen papereiden kanssa. Pääsin onneksi ihan ajalla lähtemään, vaikka kyllä se melkoista säätämistä olikin. Ensin yhdestä nipusta hukkui pari paperia, sen jälkeen rei'itin alkoi vittuilemaan, laitoin ne väärin kansioihin ja niin edelleen. Kaikki mahdollinen meni pieleen. Odotin vain, että saisin pukea takin päälleni ja painua ulos tuuleen, sytyttää hermotupakan ja painua himaan. Jännä juttu. Tänään odotin, että pääsen kotiin, vaikka imuri odottaa nurkassa ottaajansa ja tiskitkin vyöryvät kohta siviilitilojen puolelle. No, ne malttavat vielä hetken.

Toinen asia on, että tänään tarkistassani laskutusmappeja (kaiken kaikkiaan kuusi kappaletta, eli ei mikään pieni homma), mieleeni alkoi tupsahdella lauseita.

- Mä vihaan sitä, ettet sä soita tai tekstaa.
- Mä vihaan sitä, ettet sä sano mulle mitään kaunista.
- Mä vihaan sitä, ettet sä tunne ikävää.
- Mä vihaan sitä, ettet sä puhu.
- Mä vihaan sitä, ettet sä tiedä mitä haluat.
- Ja luoja, eniten mä vihaan sitä, ettet sä tunne samalla tavalla kuin minä.

Höyhenenkevyitä ajatuksia. Ei mitään vakavaa. Ja tietenkään kaikki noista ei pidä paikkaansa. Kuten sanottua, niitä vain alkoi tulemaan. Oma ihana, tottelematon pääkoppani lateli faktoja tiskiin. Sydämeni on kykenemätön estämään. Kun on kaksi kovaa vastakkain, toinen antaa periksi - aina.

Tietysti alkoi itkettää ja siinä mä sitten pureskelin alahuuleni verille, etten olisi pillahtanut itkuun niin kuin joku hassahtanut teinityttö. Voi että sitä tuntee olonsa niin tyhmäksi ja naurettavaksi! Mä en vieläkään ole päässyt perille, että mitä se mies mulle teki, mutta alan olemaan entistä varmempi, että se oli suuri virhe. Vittu, ottaisi edes vastuun siitä, että sai mut ihastumaan. Sai mut avautumaan. Pistämään peliin enemmän kuin mitä oli tarkoituksena. Mutta ei. Kun vauhti alkoi kiihtymään, kaveri polkaisi jarrut pohjaan niin nopeasti, että turvavyö hiertyi kaulaan. Tässä mä istun, pöllähtäneenä, rintakehä särkien ihmetellen, että mitäs helvettiä nyt tapahtui.

Ja edelleen, ymmärrän äärimmäisen hyvin, että oma tila on tärkeä asia ja mäkin olen jollain absurdilla tasolla nauttinut siitä, etten ole nähnyt Topia hetkeen. Sanoin jo edellisessä kirjoituksessa, että pikku loma tekee ihan hyvää, koska olemme henganneet turhan tiiviisti viime ajat. Etenkin sen eron jälkeen. Itseasiassa eilen syntyi ihan kunnon show, kun olin menossa nukkumaan. Nessu kysyi mesessä jotenkin kummaan sävyyn, olinko jutellut Santun kanssa jotain. Kello alkoi kilistä vähäsen. Se oli kuulemma jutellut Topin kanssa, mutta nyt ei suostunut sanomaan mistä. Pakotin Santun kertomaan vedoten siihen, että olen hajoamispisteessä, pari viikkoa on olleet helvetillisiä ja että mä haluaisin nukkua edes yhden yön levollisin mielin. Kyllä se sitten kertoikin. Mä olin odottanut jotain suuren luokan paljastusta, mutta kyse olikin vain siitä, että Topi oli sanonut Santulle, ettei halunnut olla mun kanssa koko aikaa, koska kaipasi omaa rauhaa. Nielin selityksen, mutta tänään aloin pohtimaan, mahtoiko se olla totuus? Näin siinä sitten käy. Muuttuu vainoharhaiseksi, koska eräs ei osaa puhua suoraan, vaan vaikenee ja paskat tulee sitten muualta niskaan. Olisi helvetisti helpompaa, jos Topi oppisi puhumaan mulle, jos jokin vaivaa, koska en omista kristallipalloa enkä valitettavasti kykene lukemaan ajatuksia.

Oli miten oli, päätin, etten ota mitään yhteyttä loppuviikkona, vaikka huomenna Karkkila kutsuukin. Santtu sanoi, että kyllä ne aikoo tulla keskustaan, mutta ajattelin pysyä iisinä. Käyttäydyn normaalisti. En sano mitään, mikä liittyy yhteydettömään viikkoon tai mihinkään konfliktiin. Jos sitä kalvaa joku, turha mulle kiukutella, jos ei saa suutaan auki. Mä en jaksa olla koko ajan juoksemassa sen perässä, varmistamassa että kaikki on hyvin ja maailma pyörii suunnilleen radallaan. Ja jos se käyttäytyy jotenkin eri tavalla niin siitä sitten vaan, jos on niin lapsellinen. Mä en yksinkertaisesti jaksa enää ymmärtää sitä ihmistä.

Tai sanon niin nyt. Ja kun huominen tulee, koko hieno suunnitelmani valuu kuin likavesi kaivoon. Niin on käynyt aikaisemminkin ja tulee todennäköisesti aina käymään. Enkä aio ottaa sitä pessimistiperunaa pois perseestäni. Tykkään, kun se on siellä. Ei satu yhtäkkisesti lentelevät puukot niin paljon, kun valmiiksi valmistautuu pahimpaan. Toivo parasta, pelkää pahinta - angstinmakuinen motto, mutta silti kovin realistinen.

23 ja puoli tuntia edessä odotettavaa. Ehkä vähän enemmänkin. Kun jotain odottaa, päivä kuluu kuin etana juoksuhiekassa. Tämä päivä meni yllättävän nopeasti, vaikka olin varautunut siihen, että vilkuilen vartin välein kelloa ja mietin, onko se pysähtynyt. Oikeastaan vasta yhden jälkeen alkoi tulla levoton olo.

Ja ensi viikko vähän mietityttää, kun on syysloma. Mä en uskalla enkä halua vielä tiedustella, mitä silloin tapahtuu. Mä en tiedä, haluaako se nähdä ensi viikollakaan. Tai puhua. Mutta ajattelin ehdottaa lauantain suhteen niin, että ne tulis hakee mut Nummelasta, ennen kuin lähdetään Turkuun. Siten ollaan vähemmän yhteydessä ja sitten voisi varovasti koputella jäätä, että pääsenkö lauantaina yöksi. Epäilen, mutta jos Topi kysyy jotain tästä viikosta, en sano mitään. Vai miten sanotaan hienotunteisesti "viikko oli oikea pienoishelvetti, lahosin pari kertaa seinien sisälle, ei ollut tekemistä, meinasin ratketa viiltelyyn ja valvoin pari yötä painajaisten takia mites sulla." Nöynöy. Ei tule mitään.

Kyllä se siitä, sanoi kenraali sodassa. Ei muuta kuin hymy nassulle ja eteenpäin.

Nyt voisin haukata jotain pientä, tarttua imuriin ja sutaista kämpän puhtaaksi. Sitten voikin keskittyä seinien tuijotteluun ja minuuttien laskemiseen.

Sayonara bitch!

"I want you to know it's a little fucked up,
That I'm stuck here waitin', no longer debatin',
Tired of sittin' and hatin' and makin' these excuses,
For why you're not around."