Hoplaa, intiaanikesä on taas alkanut, mutta tällä kertaa voin sanoa "ähäkutti", sillä asuntoni on viileä. Mikä tunne. Nukun siltikin öisin levottomasti ja näen unia, joista haluan herätä.

Pahoitteluni jälleen pitkään taukoon, mutta vuorokausirytmini on työvuoroista johtuen totaalisen pielessä, eikä koneella istuminen ole ykkösharrastukseni enää nykyään. Arkeni käsittää lähinnä heräämisen, työnteon ja nukkumisen. Siinä sivussa syödään ja vaihdetaan äidin kanssa pari sanaa. Töitä tahkotaan kirjaimellisesti hiki huivissa, mutta rahaa ei jää käteen kuin naurettavan pieni summa - laskujen jälkeen, tietenkin. Intouduin univelka-flow'ssa shoppailemaan sohvan (Suffelin suosiollisella avustuksella), joten hieman ressaten ja kynsinauhoja imeskellen mietin, miten selviän elokuuhun. Onnekseni asun äidillä, joten ruokamenot jäävät hänen kontolleen ja se ei ole paljon, sillä olen nykyisin hyvin pieniruokainen.

Pikkukotini toimii lähinnä kääntöpaikkana, josta käyn parin viikon välein keräämässä postit ja tarkistamassa kasvien elonmerkit. Tänä viikonloppuna vietän omassa rauhassani, mitään hirveää innostusta Landian suuntaan ei edes ole ja olen eilisyöstä lähtien yrittänyt etsiä vastausta: miksi?

Torstai-iltana olin vähällä soittaa, että olen tulossa, mutta jostain syystä jätin sen tekemättä. Istuin pariin otteeseen kännykkä kädessä, mutta en halunnut antaa ennakkovaroitusta. Kukaan täkäläisistä ei siis tiedä, että olen kotona. En tiedä, haluanko pitää asian laidan sillä tavalla. Olen tämän päivän aikana pohtinut, kävisinkö kääntymässä torilla, mutta vähän kaksijakoisissa tunnelmissa mennään. Ehkä huomenna, voisin hyvällä syyllä ja omallatunnolla liueta paikalta nopeastikin, sillä maanantaina jatkuvat työt ja haluan olla aikaisin Turussa, että saan itseni oikeaan mielentilaan ja rauhoituttua.

Hassua asiasta tekee sen, että en ole nähnyt heitä kuukauteen. Pojat tosiaan kävivät kääntymässä silloin eräs torstai, mutta siihen se jäi. Nita, Krisu tai vastaava ei ole edes soittanut. Sopii mulle. Minä en aina jaksa olla se, joka roikkuu perässä ja kyselee kuulumisia. Syksyllä tulee taas ihan tarpeeksi tuijoteltua kyseistä pariskuntaa, jopa kyllästymiseen saakka.

Kuten aina, kotona on tarkoitus siivota ja sitä rataa, mutta päädyn aina vain sluibaamaan ja syömään epäsäännöllisesti. Sain uuden imurinkin ja ajattelin koeajaa sen tämänpäivän aikana, mutta todennäköisesti jää suunnitteluasteelle. Kuitenkin on sen verran kuuma.

Siitä puheenollen, työni on perseestä. Syvältä luonnonsuolesta. Sisälämpötila on näin kuumalla huikeat +40 astetta, joten kostean pyykin kanssa touhuaminen ei välttämättä ole se in-juttu. Itse asiassa eilen tuppasi vähän räiskähtelemään mun ja kollegoiden välillä. Oli kuuma, sanalla sanoen oloni oli kuin olisin joutunut ennenaikaiseen helvettiin ja kiirettä piti. Mut laitettiin melkein suoriltaan mankelin jättöpäähän, missä en ole koskaan aikaisemmin ollut. Katastrofin ainekset olivat valmiit. Siellä oli täysi tilanne päällä, pyykkiä lensi lattialle, mankeli sekosi, ilma ei liikkunut ja oli vaikea hengittää. Kirjaimellisesti uin ruumiinnesteessäni ja haistoin koko ajan selvemmin merilevän, joka lähti minusta itsestäni. Tilanne räjähti käsiin, kun kolmen eri paikan pyykit tulvivat pöydälle, enkä osannut tehdä niille mitään. Miten viikata, miten pakata, mihin pakata ja niin edelleen. Sain huudot päälleni, joita en kokenut ansainneeni. Ensimmäistä kertaa menetin kontrollin ja rupesin vapisemaan patoutuneesta raivosta. Kyyneleetkään eivät olleet kaukana. Näin käsieni vapinan, kun taittelin keittiöliinoja pois tieltä ja yritin rauhoittua. Halusin pois.

Pelottavinta oli se, että mielessäni alkoi pyöriä tunnettujen murhaajien kasvoja (Hannibal Lecter) ja rupesin kelaamaan heidän kylmää itsevarmuuttaan. Se tepsi. Vapina lakkasi ja sain noustua vastarintaan. Sanoin, että mulle ei tarvitse huutaa, koska ymmärrän suomea normaalilla volumella, mistä helvetistä voisin tietää mikä menee minnekin, jos kukaan ei neuvo tai opeta ja että mua vituttaa aivan yhtä paljon olla perjantai-illalla töissä kolmenkymmenen asteen helteellä. Olisin keksinyt tuhat miljoonaa parempaa tekemistä sille päivälle, mutta mullakin on vuokra maksettavana (kulunut ilmaisu jo, mutta käytän sitä silti), joten joillekin asioille ei voi mitään. Loppuilta meni neutraalissa hiljaisuudessa, jonka rikkoi tavalliset kysymykset tai asiat.

Lähdin töistä suoraan kotiin, raahasin kaikki kymmenen kilon kantamukseni sisälle, keräsin postit, luin laskut läpi ja kiroilin, painuin viileään suihkuun ja tilasin ruokaa. Syötyäni kellahdin sängylle ja omistin loppuillan televisiolle. Olin laiska ja saamaton, mutta sallin sen itselleni. Ensi viikko kauhistuttaa jo valmiiksi, koska olin yrittänyt pitää tulisen sanavarastoni lukossa, sillä jo aikaisemmin räpyläni olivat menneet ristiin erään todella kettumaisen akan kanssa. Olin pysynyt hiljaa, vältellyt koko ihmistä ja kotona purkanut äidille koko sen pahan olon, mitä olin työvuoron ajan pitänyt sisälläni. Lisäksi saatiin kutsu pomon luokse kahville (mä ja ukko siis), joten aion puhua hänen kanssaan ilmapiiristä. En pidä siitä, että mua tallotaan maanrakoon vain siksi että olen "pomon tuttu" tai "kesätyöntekijä". Ymmärtäisin heidän asenteensa, jos mulla olisi erilaiset säännöt tai pomo lellisi mua, mutta mä olen samalla viivalla huonommalla palkalla. Eli turha lässyttää yhtään mitään. Olisin kaikkein mieluiten palmun alla jossain helvetin kaukana, jos raha kasvaisi puissa, mutta opiskelijana ei ole varaa valita eikä valittaa.

Huh, tuli taas avauduttua, mutta ärsyttää niin jumalattomasti.

Kai sitä on kehitettävä jotain syömistä.

See yah!

- Pingu.