Vuosipäivä lähestyy.

Kaikki entiset merkinnät muistuttaa mua siitä, kuinka helvetin sokea, typerä ja naiivi rakastunut ihminen voi olla. Miten oli mahdollista, että kahden kuukauden aikana kykenin tuntemaan jotain vahvaa? Minä, joka yleensä on lukossa kuin hillokellari. Pienessä kippurassa tunteidensa ympärillä. Mitään ylimääräistä ei näytetä ulos. On vain Vahva Voittamaton Maisa, joka taistelee läpi harmaan kallion ja oranssina hehkuvan tulen. Joka tietää, mitä haluaa, eikä pelkää yrittää. Sitten on se Pieni Mitätön Maisa, joka pelkää itseään. Ei usko mihinkään. Ei pysty katsomaan itseään silmiin. Ei pysty itkemään.

Hivelin tänään arpiani, sotamuistoja. Jokaisen takana on tarina, pitkä harkinta. Ne eivät ole enää kovin näkyvät, kesä teki tehtävänsä. Vain yksi, pahin, syvin, on valkoinen ja koholla. Se on se, minkä tein viime vuoden lokakuussa. Sen yön jälkeen. Sunnuntai-iltana, itkiessäni eteisen lattialla Sofille, kuinka elämäni murskautui kuin Titanic jäävuoreen. Kuinka kaikki mureni käsiin. Kuinka todistin ystäväni ja poikaystäväni (sanokoon kuka mitä hyvänsä) liittoutumaa.

Topi ei koskaan pyytänyt anteeksi. Ei koskaan. Se vain jatkoi elämäänsä. Kaikki ne sanat, mitä se sanoi, niillä ei ollut mitään merkitystä. Kuinka kylmä ja tunteeton voi ihminen olla? Se lupasi olla satuttamatta, lupasi vaikka ja mitä, siltikin...se tiesi taustani. Miten se uskalsi? Seuraavana yönä en tuntenut sympatiaa, enkä myötätuntoa. Kykenin samaistumaan niihin, jotka surmaavat rakastajansa. Tunteet ovat sellainen asia, ettei niillä leikitä. Ja vaikka tiedän, ettei kostaminen olisi hyödyttänyt mitään ja se olisi laskenut minut heidän tasolleen, en voinut siltikään kieltää, etteikö mielessäni olisi kummitellut "pieni opetus".

Monet (tai no ne, ketkä tietävät) ovat kysyneet jälkeenpäin, miksi annoin anteeksi. En itsekään osaa vastata. Olinko helvetin tyhmä vai helvetin hyväsydäminen? En tiedä. Halusin antaa toisen mahdollisuuden ja sanoin sen niin, että se meni varmasti perille. Toista kertaa en kuuntele aneluja, enkä tunne sääliä.

Itse asiassa, kysymyksen herätti lähinnä Nitan uudelleenherääminen. Tai sen pahemman Nitan. Juttelin erään vanhan lapsuudentoverini kanssa, joka on äärimmäisen hyvännäköinen ja mukava ainakin näillä puheilla. Nitan silmissä suorastaan välähti, kun se äkkäsi Miikan kuvan. Uteli kaiken mahdollisen ja sitten se sanoi: "Pyydä se meidän mukana baariin." Siinä vaiheessa Maisan ääni madaltui parin mollin verran ja pingu vastasi: "Nita, sillä on varmasti hyvännäköisiä kavereita. Sä saat kaikki ne, kaikki kakstoista tai kakssataa, mut Miika on mun. Ymmärsitkö?"

Ja Nita nöyränä: "Joo tajusin, ota iisisti."

Jos Miika alkaisi kisuttaa Nitaa, se olisi ok. Pointti on se, ettei Nita ehdon tahdoin ole heti sakset auki.  Hiukan säälittävää jakaa miehiä, mutta olen kypsä tähän ryöstösysteemiin. Ja ehkä mä hiukan pelkäänkin, vittu, kyllä mä pystyn sen myöntämään. Ja olen kateellinen. Nitassa vain on piirteitä, miksi kaikki baarissa ihastuvat häneen. Eikä mua se sinällään häiritse, ainoastaan se, että pelkään Nitan tekevän saman tempun. En oikein osaa luottaa, en täysillä.

Ja sitten muihin aiheisiin. Faija tuli viimein hakemaan ne kirppiskamat. Hiukan olo huojentui, kun sain ne pois nurkista pyörimästä. Ongelmaksi muodostuu taas raha, nyt täytyy elää vyö tiukalla, koska fiksuna ihmisenä otin kakkosvaiheen ennen opintolainan tuloa, vuokrakin ja pakolliset laskutkin pitäis maksaa plus boonuksena ensi kuussa tulee varmasti autonvakuutusmaksu lappu.

Huomenna äidille ja lauantaina moikkaa Mandia. Saapi nähdä, tuleeko sieltä jotain niskaan vai onko se niin kovissa mömmöissä, että rakastaa kaikkia.

Toivokaamme kultaista keskitietä.

- Macypingviini.