Tiistai, 26 päivää.
Vielä ei kannata kaivaa skumppapulloa esiin, koska oloni on äärimmäisen hutera. Pitkästä aikaa on sellainen olo, että laskurit nollaantuvat. Pitkästä aikaa joudun käyttämään enemmän energiaa vastustaakseni omaa itseäni, omaa tahtoani, omaa masokistisuuttani. Pitkästä aikaa joudun keskittymään niihin muutamiin hyviin asioihin, joita elämässäni tällä hetkellä on. Myönnän rehellisesti, että seuraava neljä tuntia pelottaa mua aivan helvetisti.
En ole pariin yöhön saanut nukutuksi kovinkaan hyvin ärsyttävän kuivan yskäni takia, joka pitää mua hereillä parikin tuntia. Niiden minuuttien aikana mä olen tulossa hulluksi. Vielä, kun soppaan sekoitetaan selkäkipu, kuumat aallot ja turhautuneisuus, on kidutus valmis. Ja sitten ei muuta kuin desimitallinen angstia ja voíla bileet voi alkaa. Ei vittu, että mua kypsytti! Demonit näki tilaisuutensa tulleen ja hiippaili vaivihkaa vierelle. Siitä se lähti.
Mulla ei ole vieläkään työharjoittelupaikkaa.
Mulla ei ole rahaa.
Mulla ei ole kesätyötä.
Koko kesä uhkaa mennä vituiks. Jos mä en pääse Kalajoen juhannukseen, vietän kesälomani Kellokoskella. Se on fakta, joka teidän on hyväksyttävä. Varoitan hyvissä ajoin. Kaikki muut, ymmärrättekö, kaikki muut ovat menossa sinne ja niin menen minäkin, vaikka se maksaisi mun kämpän alta ja kahden viikon ruuat. Mä en kestä, en yksinkertaisesti kestä, jos en tänäkään kesänä pääse minnekään ja istun himassa tuijottamassa Voicea. Hakemuksia on lähetelty ahkerasti, mutta nähtävästi sulla pitää olla insinöörintutkinto jopa siivoushommiin.
(Välihuomautus: säikähdin kuollakseni äsken, kun seinässä möngersi pääni kokoinen hämähäkki. Hyppäsin ylös tuolilta ja kiljuin. Sydän tuntui pysähtyneen, hyi hitto. Sitten tapoin hämähäkin kylmäverisesti hiuslakalla ja tiiliskiven paksuisella TSH-kirjalla.)
Joka tapauksessa, kesä. Se stressaa jo nyt. Kaikenlisäksi mulla on matkakuume. Aina keväällä, kun lumi sulaa ja paskavesi lilluu kaduilla, roskat tulee esiin ja kaikkialla on harmaata, kirkas aurinko paljastaa, etten pessyt viime vuonna ikkunoita, tekee mieli ottaa äkkilähtö jonnekin lämpimään. Mä luulen, että jos lentäisin tarpeeksi kauas, saisin nollattua aivoni kunnolla, otettua etäisyyttä paskanjauhantaklubiin, kolmiodraamaan, ihan kaikkeen. Viime vuonna olin kuin uudesti syntynyt, vaikka sakkolappu maksamattomista tv-luvista odottikin pöydällä.
Tällä hetkellä mulle kelpaisi jokin sekundalomakohdekin. Ihan mihin vaan. Eikä haikeaa fiilistä helpota yhtään, että kuuntelen Titanicista tuttua Rose's themeä ja melkein poraan täällä.
Kävin muuten Karkkilassa. Ässä soitti ja pyysi tulemaan. En mä ollut kuin puoli tuntia, kun yksin ajeleminen ei oikein innostanut ja silleen. Soitellaan, oli Ässän toivomus, ennen kuin ne lähtivät torilta. Miten voi yksi sana saada ihmisen iloiseksi? Siten, että tietää, ettei ko. miehellä ole tapana puhua kohteliaisuuksia. En ole tottunut hänen sävyynsä, kun se kysyy missä menen ja mitä teen, koska tulen Karkkilaan ja sitä rataa. Toivon mukaan kukaan ei saa väärinkäsitystä siitä virneestä, joka leviää naamalleni. Olen vain onnellinen siitä, että kelpaan.
Huoh, yritetään selviytyä niin haastavaa kuin se onkin. Eihän tässä oikein muuta vaihtoehtoa ole.
"Jos sust tuntuu että sul on jotain sanottavaa,
kato hei täl maailmal on paljon annettavaa.
Mä oon tottunut nousemaan,
sanat on tehty satuttamaan,
sä et pysty mua haavoittamaan,
koska mä oon nähnyt kaiken mitä pystyt kuvittelemaan,
olisin voinut aikoja sitten luovuttaa,
mut kato ku mua ei ole tehty lasista!"
(c) Mc Mags - Legenda
- Maisu kiittää, kuittaa, pahoittelee lyhyestä merkinnästä, kumartaa ja poistuu ->
