Ehkä taas vähän aika availla lukkoja ja ovia, viimeisestä kirjoituksesta on päässyt lipsumaan hävettävän paljon aikaa. Jotenkin en ole saanut itsestäni niin paljon irti, että olisin eksynyt purkamaan tekstiksi kaiken sen vihan ja paskan, mikä myllää sisälläni. Tämä on taas yksi niistä ajanjaksoista, jolloin en osaa kuvailla fiiliksiäni sanoiksi.

No, viime torstaina tulin eksyneeksi terkkarille. Oli jo aikakin, se sanoi myöhemmin, kun koko elämäni oli levitetty pöydälle. Näillä taustoilla, näillä tuntemuksilla ja etenkin tällä aikavälillä oli ihme, etten ollut narkkina katuojassa tai edes sekoamassa. Totta puhuakseni, multa oli lahoamassa koppa. Sen huomasi niistä hirveistä raivokohtauksista, jolloin koko maailma sumentui ja muistikuva katkesi. Muistan vain ihmisten katseet, äidin vaisun äänen luurin toisesta päästä, Helmen kauhusta laajentuneet silmät. Tajusin, että olin muuttumassa ihmishirviöksi. Säikähdin itseäni niin paljon, että tukahdutin pahan oloni syömiseen. Miten helppoa olikaan valehdella, että kaikki oli hyvin, kun samalla veti pullaa suklaata keksiä mättöä naamaansa minkä ehti.

Tilanne luisui niin pahaksi, etten pystynyt katsoamaan itseäni enää peilistä - en pysty oikeastaan vieläkään. En kestänyt nähdä niitä syyttäviä katseita, joita loin omaan epätäydelliseen, taikinamaiseen kroppaani. Tiesin, että mun pitäisi muuttua, pitäisi lopettaa, mutta se on paljon helpompaa luvata kuin toteuttaa. Vittu miten säälittävää, nainen!

Oli pakko istua alas ja tarkastella omia fiiliksiään. Mun itsetuhoinen, pikku maailmani oli hajoamassa omaan mahdottomuuteensa. Jotenkin alitajuntaisesti pidin itseni irti veitsistä ja neuloista, mutta samalla hain sitä hyvänolon-tunnetta ruuasta ja purin paskan olotilani niihin, ketkä ei sitä todellakaan ansainneet. Mä olin pitänyt mielialani tiukasti valvonnan alla, koko ajan talutusnarussa ja päästänyt vain tietyt fiilikset itsestäni ulos. Jos joku oli toivonut jotain syväluotaavaa, henkevää keskustelua, se jäi sille tasolle. Musta oli turha odottaa minkäännäköistä täti leeliaa, joka nyökkäilisi, lohduttaisi ja itkisi myötätunnosta.

Kuten sanoin, olin muuttumassa ihmishirviöksi. Äiti tiedusteli varovaisesti vointia - räjähdin. Kysyi, miten koulussa meni - räjähdin. Olinko saanut edistettyä autokouluasioita - räjähdin siitäkin. Pienikin höyhenen liikahdus naksautti kamelin selkää katki joka ikinen kerta. Viimeinen pisara oli se, kun keskellä yötä heräsin siihen, että Helmi repi mattoa. Nousin sängystä, tartuin kissaa niskasta ja oikeasti heitin sen vessaan. Olin niin vihainen, että olisin voinut tappaa jonkun. Palattuani sänkyyn, kuulin vauhkon sydämeni hakkaavan kylkiluiden takana ja pato murtui. Ulvoin ääneen kuin kollikissa kevään nurkilla, raavin itseeni vertatihkuvia jälkiä ja sitten nöyränä kuin selkäänsaanut koira, kävin hakemassa Helmen takaisin. Se tuli varoen, seinää pitkin hiipien viereeni sänkyyn.

Tieto siitä, että olen saamassa apua, on ihan mielettömän helpottavaa. Odotan torstaita kuin ihmissusi täyskuutamoa ja yritän siihen asti pitää vihani lukkojen takana. Toistaiseksi olen onnistunut kohtalaisesti. Aina, kun olen paisumassa räjähtämispisteeseen, pakenen kylpyhuoneeseen rauhoittumaan. Se auttaa. Parempi, että satutan itseäni kuin viattomia sivullisia.

Siinäpä vähän tilannekatsausta Maisan sekavaan mieleen. En usko, että kukaan haluaisi pääni sisälle tällä hetkellä. Siellä kiehuu melkoista myrkkysoppaa.

So long.