Selvisin hengissä joulusta, jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Rehellisesti sanottuna en ole pitkään aikaan näytellyt niin hyvin iloista ja reipasta pikku opiskelijaneitiä, jonka elämä on eheämpi kuin kananmunan kuori. Olo oli jälleen ulkopuolinen, mitä sattuu aina, kun pöydän ääressä istuu kaksikielistä porukkaa.
No, ainakin ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Yritin tukahduttaa henkisen pahan olon syömällä täyden lautasellisen ja onnistuinkin siinä. Aiemmin päivällä kärsin järkyttävistä krampeista, jotka ei ainakaan parantuneet, kun eräs tuli sisään. Naurettavaa, mut ei se mitään. Hymyillen kohti sotaa.
Valvottuani puolet yöstä ressaten kaikennäköistä maailmoja mullistavaa, en innostunut oikeastaan mistään. Joulupukin tulon kuittasin tylyllä "oho"-äännähdyksellä. Myönnetään, ihan vaan muksun takia olisi pitänyt panostaa esitykseen, mutta ihan oikeasti, mua ei *kaan kiinnostanut. Pukki oli mielestäni epäaito (nainen!) ja toisekseen, en saanut kolmannestakaan selvää kyseisen henkilön ruotsista. Lienekö vika ymmärryksessä tai puheessa, sen tietää vain tietämätön.
Oli pakko turvautua järeisiin aseisiin. Terästetty glögi hujahti ihan mukavalla vauhdilla parempiin oloihin, samoin aperitiiviksi tarkoitettu kirkas kyytipoika. Johan alkoi kemut parantua! Läppä lensi puolin ja toisin, hymy lähti kerrankin suoraan sydämestä ja pienen hetken tunsin oloni h-y-v-ä-ksi. Äidin vihaisesta mulkaisusta tajusin rajoittaa tahtia. Mulla taisi mennä liian lujaa, mutta kuka siinä mittareita kattoo? Ruokajuomaksi tarkoitettu valkoviini hupeni hitaammin (äidinsilmä valvoo) kuin oli tarkoitus ja olin viimeinen pöydässä. Pari kertaa oli pakko käydä pihalla haukkaamassa kylmää pakkasilmaa, että kesti sisällä pakahduttavan kuumuuden ja ahdistavan tunnelman.
Kahvien saapuessa pöytään olin seka väsynyt, että kiukkuinen - ja onnellisesti sekaisin. Oli niin äärettömän vaikeaa tulla oman pääkoppansa kanssa toimeen ja vielä hankalammaksi sen teki ristiriitaiset signaalit, sekava vastaanottokeskus ja pimeä menneisyys. Hukassa kuin pingviini suurkaupungissa, siltä musta tuntui.
Ilta loppui luojan kiitos lyhyeen, kun suvun vanhin alkoi olemaan kotiinlähtökunnossa - siis väsynyt, tarkennusta. Porukka valui ovesta ulos ja mä saatoin hengähtää hetken silmät kiinni. Eiku hetkinen! Kuka nykii hihaa? Leikkimään? Raadettuani koko päivän ruokien kimpussa? Passattuani herrasväelle? Kuunneltuani kuusi tuntia sekakielistä selostusta? Kuunneltuani arvostelua ruuista, asetteluista ja kaikesta mahdollisesta? Nukuttani ruhtinaaliset viisi tuntia kylmässä huoneessa? Juu kiitos, mutta ei kiitos. Olen äärimmäisen pahoillani, tämä polle tahtoo lepäämään. Selitys meni (onneksi) ykkösellä perille ja hilauduin vierashuoneeseen huokailemaan.
Kuuntelin puiden rätinää takassa, tuijotin repalaista varjoa seinällä ja tein päätöksen. Pakko saada kirjoitettua se ulos. Missä paperi ja kynä? Ei tietenkään missään lähellä. Voihan helevetti. Kännykkä! Loistavaa Maisa. Rakas ja kolhuinen puhelimeni sai kansioonsa täyslaidallisen angstia, vihaa ja katkeruutta. Saatuani paskan olotilani mustaksi valkoiselle, raahauduin vielä kerran viihdyttämään hajanaista porukkaa ja päätin kestää max kaksi tuntia, ennen kuin toivottaisin hyvät yöt ja paremmat huomiset kaikille ja painuisin untuvien keskelle.
Kaiken tämän lisäksi, tämä surkeasti inisevä ihmisennäköinen teki lupauksen ensi vuodeksi: ei enää yhtäkään sukujuhlaa, jossa joutuu maalaamaan tekohymyä kasvoille ja pystyttämään kulissit ah-niin-täydellisestä elämästä.
