Vitun viikonloput. Tajuan aina, kuinka yksin olenkaan. Menetän hermoni ja järkeni. Nyt on tulossa täyslaidallinen angstia, joten jos ei kiinnosta vittuakaan niin ole hyvä ja lähde vetää tässä kohtaa!

Yllätys yllätys, en saanut lääkkeitä. Olen ilmeisesti vielä jonkinnäköisessä tasapainossa itseni kanssa tai sitten en yksinkertaisesti ollut tarpeeksi vakuuttava. Mikähän helvetti siinä on, että saan aina polvillani anoa apua? Välillä tuntuu siltä, että jokin radikaali repäisy pelastaisi ja saisi asiat suorastaan lentämään eteenpäin.

Miten mä saisin ne nk. lääkärit ymmärtämään, että mulla on oikeasti paha olla, pelkään itseäni ja tekojani, pelkään öitä ja niitä hetkiä, jolloin romahdan. Tämä on melko hassua, mutta koulussa ammun niin yli, että nauran koko ajan ja heitän läppää. Se on jonkinnäköinen suojamuuri. Kukaan ei saa katsoa sisälle. Mä en halua niiden näkevän, millaista kusisuota tarvon läpi.

Mä en halua tuottaa pettymystä. Lupaan äidille puhelimessa, että pysyn kaukana kaikesta vaarallisesta (joka ennen piti mut järjissäni) mutta päivittäin huomaan, kuinka mun katse lipuu lipuu lipuu läpi huoneen, keittiöön, alimpaan laatikkoon. Säikähdän, käännän katseeni pois tai suljen silmäni, ravistan ajatuksen tiehensä ja ryhdyn tekemään mitä tahansa muuta. Siis hitto, joka kerta kun alan puhumaan tai kirjoittamaan tästä, se näyttää niin helvetin säälittävältä. Omassa pääkopassaan se kuulostaa huomattavasti järkevämmältä...tai en mä tiedä, en löydä sille sanaa.

Mutta mä tiedän. Jos ratkean kerran, mä olen koko ajan kierteessä. Ja blaa blaa blaa, sitä samaa roskaa, mitä kirjoitan vittu neljä vuotta jälkeen päin. Joko mä poljen pahasti paikallani tai historia se vaan toistaa itseään. Hittolainen. Olisiko mahdollista saada yksikin sellainen ajanjakso, jolloin olisin päässyt oman itseni herraksi, eikä tarvitisi joka kerta heittää arpaa pyytääkö lääkkeitä vai satuttaako itseään?

Oikeastaan, verrattuna niihin, ketkä oikeesti tekee niitä viiden sentin vekkinaarmuja, mä olen melko nössö tapaus. Mulla ei ole tarve tehdä mitään kovin näyttävää. Mä teen vain sen verran, että henkinen kipu hukkuu. Eli loppujen lopuksi määriteltynä, mulla ei ole kuin kaksi havaittavaa arpea. Jossain mittakaavassa olen nynny. Olkoon niin. Mulle on ihan se ja sama.

Mutta sitten se kaikki muu extra, millä itseäni rankaisen. Se on paljon pahempaa kuin joku helvetin veitsillä leikkiminen. Siis se vuoropuhelu, mitä käyn vittumaisen kuuppani kanssa joka ikinen päivä vastaa ruoskintaa. Ja emmekä unohda sairaalloista ahmimistani ja sen jälkeistä morkkista. Ikuista epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunnetta. Mä saatan olla törkeä, kun vertaan sitä olotilaa niihin viiden sentin vekkeihin, mitä jotkut tekee. Se on jumalaton itsemurha joka päivä. Joka....päivä.

Mä olen kestänyt aika paljon, mutta nyt alkaa tulla taas raja vastaan. Kyllä mä ajattelin psykkejä infoa, että nyt ollaan menossa suihkuverhon kanssa kimppaan, laitatteko ambulanssin vai taksin vai odottelenko ensi juhannukseen?

Jaahas, nyt täytyy mennä viihdyttää pikkuprinsessaa. Nakki selvä, palataan astialle taas jossain kohtaa universumin kiertorataa.