Warnings: Saattaa olla ahdistavaa luettavaa, mä vain puran kipuni ulos.

Julma totuus. Kun tajuaa asiat, miten ne ovat; kun näkee ne erilaisten lasien takaa; kun katsoo peiliin ja ymmärtää; kun liikkuu jääkylmällä torilla yöllä ja huomaa...huomaa olevansa ilmaa; näkymätöntä, hajutonta, väritöntä ilmaa.

Kun ajaa kotiin, läpi täyskuutamon, musiikki täysillä, kyyneleet silmissä, kaasu lattiassa, miettien vetääkö jonkun mutkan suoraksi ja sulkee silmät, odottaa rysähdystä, sitä että maailma on hetken aikaa täynnä lenteleviä lasinpalasia ja musertuvan metallin ääntä, katkeilevia oksia ja luita, tajuttomuutta, veren makua suussa.

Kun tulee pimeään, viileään asuntoon, hiljaisuus huutamassa korvissa, sydän hakkaamassa rintalastan alla kumeana, todisteena että on vielä elossa, että järki voitti jälleen tunteet, kun seisoo ulkovaatteissa keskellä yksiön olohuonetta, katulampun kajo yllään ja tuijottaa ikkunasta ulos, puristaa avaimia kädessään ja nieleskelee kaktusta alas kurkustaan.

Kun näkee painajaisia unissaan, säpsähtelee hereille, pimeys huokuu ympärillä, varjot pitenee ja ääni alkaa puhua korvaan, pyytää menemään keittiöön, pyytää tekemään sen, mistä tulee helpotus, pyytää vetämään syvemmälle, pyytää lopettamaan kaiken, unohtamaan sen, mikä sen aiheutti, unohtamaan muut ja ajattelemaan itseään.

Kun päivällä herää siihen, ettei saa ilmaa, raahautuu suihkuun ja katsoo itseään kylpyhuoneen kalpeassa valossa, katsoo kasvojaan, katsoo silmiään, jotka joskus hymyilivät, yrittää hymyillä mutta se on vain yritys, vajoaa suihkun lattialle ja antaa veden paineen rusentaa itsensä.

Kun istuu tietokoneen ääressä, poski nojaamassa käteen, tuijottaen tyhjin silmin ulos lähiöön, helpotus edessään pöydällä, mutta käsi ei kosketa sitä, ajatukset kulkee kulkee kulkee ympyrää, katse käy välillä edessä, mutta palaa lumikinoksiin, leikkiviin lapsiin, auringon tanssiin, katsoo kelloa ja toteaa sen olevan liian vähän, ei huvita liikkua minnekään mutta ei halua olla paikallaankaan ja ajatukset palaavat eilisiltaan, ahdistus puree puree niin helvetin kovaa ja käsi hakeutuu helpotukselle...

Minä kerroin eilen opettajalle, että olen lopussa, taas. Nyt totean, että en ole koskaan ollutkaan kunnossa. Narkolepsiatunne. En ole korjannut itseäni kokonaan, vaan olen lähtenyt palasina uuteen nousuun. Loman jälkeen me yhdessä otamme yhteyttä kuraattoriin ja terkkariin, pyydämme mulle Hackmannin sijasta paremman helpotuksen, paremman huomisen ja paremman tulevaisuuden, minä otan vastaan avut ja lääkkeen, vaikka suljetun osaston, jos se saa tämän paskan musta viimeinkin ulos.

Mä en vaan jaksa enää. En uskalla jäädä yksin.

Mä en saa sitä mitä haluan, en koskaan, en ikinä. Elämä vie multa isompia osia jatkuvasti antamatta mitään takaisin, edes pientä osaa muistoksi. Olen kateellinen Nitalle, jolle kaikki on niin uskomattoman helppoa. Miehiä tulee jatkuvasti, joku on aina mouruamassa lahkeessa kiinni, vaikka en käsitä miksi. Se on mun ystävä, kyllä joo, mutta en siltikään käsitä. Nitan persoonallisuus ei ole paras mahdollinen ja naisen mainekin tunnetaan aika hyvin. Nitan ei tarvitse muuta kuin valita mieleisensä mies ja loppu on historiaa.

Toisin kuin eräillä. Jotkut taistelevat naama ruvella haluamansa eteen ja kappas, mitä jääkään käsiin? Tuhkaa, tomua ja revenneitä kynsinauhoja. Perjantai-iltana tajuaa monia asioita. Tajuaa olleensa idiootti ja lupaa tunnehalvaantuvansa loppuelämäksi. Tajuaa elävänsä jossain helvetin satumaailmassa. Tajuaa että onnelliset loput kuuluvat tuhkimotarinoihin, ei Maisan elämään.

Mä en vaan jaksa enää. En uskalla jäädä yksin.
Mä en vaan jaksa enää.
Mä en vaan jaksa enää. Saanko vihdoin luovuttaa?

En voi kieltää, ettenkö olisi eilen miettinyt, vedänkö mitsun oikeasti suohon. Sen verran olen järjissäni, että ymmärrän hakea apua. Mutta ette voi tulla sanomaan, etten saa tehdä sitä, jos ette ymmärrä kuinka helvetisti mua sattuu. KUINKA VÄSYNYT MÄ JUMALAUTA OLEN, enkä jaksa ajatella mitä muut ajattelee, koska nyt on kysymys MINUSTA ja MINUN HENKISISTÄ VOIMISTANI, jotka näin btw ovat aika finito.

Ymmärrättekö? MINUSTA. MAISASTA. Mä en ole puhunut tästä kenellekään, koska nimenomaan olen ajatellut muita, mutta nyt riittää.

- M.

P.S Katsos vaan, tulihan ne kyyneleet vihdoin...