Tapahtui ihme.
Tämä pikkuinen mammutinpuolikas lähti lenkille. Aamulla. Suoraan sängystä. Ei, en oikeastaan ole terve. Pomon mukaan olen kipeä. Niin mä vähän olenkin, en tiedä oliko kannattavaa tai ei, mut tulipahan mentyä! Itse asiassa tänään on ollut jo parempi olo. Huomenna on kuitenkin palattava asiakaspalvelun ihanaan arkeen, joten parempi hiukan karaista itseään kävelemällä ympäri lähiötä.
Lähdin matkaan puhtaasti "pikku keikka" asenteella. Kävelin pottupeltoa pitkin metsän laitaan, ihastelin hetken aikaa omakotitaloalueen tontteja ja yhtä hulppean näköistä pytinkiä, jonka etuoven molemmilla puolilla oli leijonapatsaat. Mä en osaa paremmin kuvailla kuinka makean näköinen se talo oli, mut kyllä mä sitä hetken aikaa pällistelin. Jatkoin matkaa ja jossain vaiheessa alkoi oikea jalka taas sattua. Mä en tiedä, mikä piru siinä on!! Lenkkeilin Daran kanssa umpihangessa sunnuntaina, eikä mitään, vaikka rääkkäsin ihan kunnolla raajojani. Ja nyt, pikkuinen aamukeikka ja sitä viiltää niin perkeleesti.
Urheasti tai vähemmän urheasti käpsyttelin eteenpäin ja purin hammasta yrittäen unohtaa kivun. Pari kertaa yritin venytellä, mutta se vain pahensi tilannetta. Fiilis ei muutenkaan hiponut taivaita, vaikka sää olikin mitä parhain, silmäni vuosivat valtoimenaan vettä ja sain jatkuvasti pyyhkiä niitä (takuulla tosi angstisen näköisenä ainakin ohikulkijoiden ilmeistä päätellen) että näkisin eteeni, enkä jäisi aurausauton alle.
Puolisen tuntia siinä meni, vaikka tuntui ikuisuudelta. Loppujen lopuksi en kävellyt mitään hirveää vauhtia, osaksi jalankaan takia ja osaksi siksi, etten kylmiltään viitsinyt vetää itseäni piippuun. Sunnuntaina olin valmistautunut ja en koskaan Daran kanssa lenkkeilyä ota kuntoiluna. Se on mulle lähinnä aivojen nollaus ja rentoutuminen. Kaikki muu on plussaa.
Nyt suuntaan aamukahville ja puurolle. Kyllä lenkin jälkeen kelepaa!
- Maissi.
