Perjantai, 13 päivää.

"Ja taas on perjantai, mitähän keksisi?
Vittu ku soittaisit ja pyytäisit sun messiisi.
En haluis istuu himas ja tuijottaa puhelinta."

Olen useasti avannut blogin, kirjoittanut pari lausetta ja sitten en enää tiennytkään miten jatkaa. Ei ollut mitään kerrottavaa ja kuitenkin olisin halunnut puhua kaikesta. Nytkään mulla ei oikeastaan olisi aikaa kirjoittaa, mutta jostain syystä kirjauduin sisälle ja nyt huomaan rustaavani joutavia. Meikit ovat levällään edessäni, mutta olen saanut vasta meikkivoiteen levitettyä. Kuinka turhamaista?

Taustalla soi tällä hetkellä MT Eden, ei ehkä tilanteeseen sopivaa musa, mutta pidän biisistä. Olo on vähän vanunut, en jaksaisi enää olla paikallani ja haluaisin ihmisten ilmoille. Esko lupasi tulla hakemaan, se kysyi eilen kyytiinsä ja myönnyin, koska en keksinyt parempaakaan tekemistä. Säästyypähän rahaa. Pojat oli eilen muuten todella oudolla tuulella. Melkein pelottavalla.

Ensin soitti Pexi, sitten Ässä ja lopuksi äiti. Kaikki kysyivät kuulumisia, ensimmäiset kaksi olinko tulossa Karkkilaan ja jos niin milloin. Ryntäilin kämpässäni tunnin ajan välillä puhelin välillä maskara kourassa, yritin ehtiä joka paikkaan, syödäkin piti ja loppujen lopuksi käännyin kahdesti rappusissa, koska unohdin sekä puhelimeni että huivini. Istuutuessani Mitsun ratin taakse mietin, muistinko kaiken, lähdin ajatuksissani ajamaan tankille, meinasin laittaa dieseliä ja silleen. Hyvin sujuu, Maisuli.

Päästessäni viimein Namilandiaan, kysyin Ässältä haluaisiko se ajaa. Eräällä tiellä nainen tuli parkkipaikalta Mazdan kanssa suoraan eteen. Ässä polkaisee jarrut pohjaan, auto liukuu liukuu liukuu, kuulen kuinka Ässä vetää terävästi henkeä, mä en kykene muuta kuin tuijottamaan ja ajattelemaan "se on siinä." Mazdanainen nostaa kädet silmilleen, Mitsu pysähtyy parin sentin päähän autosta. Mä luulen oksentavani. Hengitän pari kertaa syvään, pojat kiroavat yhteen ääneen. Nainen peruuttaa ja pääsemme jatkamaan matkaa.

Olin muutenkin omissa ajatuksissani eksyneenä. Mietin Mandia, Sofia, untani, tulevaa viikkoa, rahatilannetta, lyhyesti tiivistettynä kaikkea. Kun ajoimme torille, en kiinnittänyt Ediin mitään huomiota. Mua jotenkin ärsytti koko ihminen. Se oli niin raivostuttavalla päällä taas, mä en tajua miksi sen pitää käyttäytyä kuin kusipää. En jaksanut kommentoida sen juttuja, en kuunnella sitä, en katsonut edes päin. Puhukoot mitä puhuu, vittuilkoot, jauhakoot paskaa, naura, sama se mulle. En jaksanut välittää.

Seistessämme katukappelin edessä eräästä nimeltämainitsemattomasta syystä, Ässä otti kontaktia. Kysyi väsyttääkö. Vastasin kieltävästi. Se ihmetteli hiljaisuuttani. Tässä nyt on kaikenlaista. Ympäripyöreä vastaukseni kelpasi, enkä uskonutkaan, että se alkaisi utelemaan enempää. En olisi edes halunnut vastata jatkokysymyksiin. Onneksi Ässä ei ole sellainen. Kerrankin olin tyytyväinen asiaan.

Loppuillasta heitettiin pojat Ässän tädin luokse ja jatkettiin Pexin kanssa matkaa. Heti, kun takaovi pamahti kiinni, Pexi sanoi: "Sä oot jotenki tosi vittumaisen näköinen." Mä naurahdin ivallisesti. "Oot sä venannu koko illan, että pääset sanoo ton mulle?" Siinä sitten keskusteltiin, kerroin jotain pieniä valikoituja juttuja ja ajattelin, etten oikeastaan kaivannut puheseuraa. Itketti. Teki mieli jotain terävää. En tiedä, mistä se tunne taas pulpahti, mutta se tuli jäädäkseen. Bensa oli lopussa ja Ässäperkele oli luvannut tankata femmalla, että pääsisin kotiin. Mulla olisi sen verran, mutta se olisi taas huomisesta ja lauantaista pois. Mentiin torille, Miki ja Saga olivat siellä (eihän nyt kaveria jätetä pulaan), Miki heitti femman ja matka jatkui. Jossain vaiheessa tuli Esko, antoi kympin ja tarjosi tupakkaa. Pyytämättä. Kyllä mä arvostan noita kundeja. Ei jumalauta.

Pikkuhiljaa aloin piristyä. Nauroin, heitin läppää ja olin oma itseni. Seisoin kuin emolapsi keskellä toria raitahupparissa, tukka silmillä, huppu päässä ja meikit poskilla, koska alkoi sataa lunta. Edikin tuli vielä kääntymään. Niin, se oli toinen asia mikä oli melko omituista. Aikaisemmin Edi oli sanonut, ettei meidän tarvitse mennä baariin, jos mulla ei ole rahaa. Sen myötätuntoinen katse ja lohduttava lause sai mut melkein pillahtamaan itkuun. Mä vastasin, että hoidetaan homma pois alta, elän sitten loppukuun makaroonilla ja tonnikalalla, en tule Karkkilaan ja mietin millä maksan laskuni ja sitä rataa.

No joka tapauksessa. Taas soi puhelin, kovasti se Ässä haluaa mun kyytiin, en käsitä miksi. Olishan siellä Edi ja varmaan tusina muutakin. No, en valita, vaikka käyttäisivät hyväksi. Käyttäis sit kunnolla, all the way, jos tiedätte mistä puhun. Ja etteköhän te tiedä. Maisa, pikku nymfo. En oikeastaan.

Keskiviikkona kävi Sofi ja neitsytmatka Karkkilan imperiumiin oli onnistunut. Mä sitä aluksi hieman ressasin ja mietin, miten se tulee niiden psykojen kanssa toimeen, mutta onneksi kaikilla oli hyvä päivä, eikä kukaan sekoillut mitään omaa. Ainakaan paljoa. Olin antanut syväluotaavan profiloinnin jokaisesta, kehen epäilin Sofin törmäävän ja onneksi olin. Siellä oli pari hiihtäjää, jotka olisivat taatusti sekoittaneet neidin pasmat, ellen olisi varoittanut etukäteen. That's just my friends, dude! Ehkä se ymmärtää mua taas paremmin. Seura kun tunnetusti tekee kaltaisekseen.

Joo, nyt loppuu höpinä, on pakko saada nassu kuntoon ja sitten kohti Karkkilaa. Ja jos pojilla ei ole varaa maksaa bensaa niin se on sitten apostolinkyydillä kotiin. Voin luvata, ettei yksikään elävä sielu naura siinä kohtaa. Uu, kovis vai? En, vaan realisti.

- Maisuli -.-