Yksin. Aina niin vitun yksin. Viikonloput, lomat, arki-illat...päivällä ei ole väliä. Mä katson ikkunasta ulos, sade takoo maahan suurina pisaroina, maalaa kadut mustiksi langoiksi, peittää nukkuvan lähiön taakseen. Mä katson ikkunasta ulos, katulamput sammuvat ja pimeys levittää viittansa naapuruston ylle. Mä seison paikoillani, hengitys rahisee raskaana, luomien alla tuntuvat kyyneleet. Mikä itkupilli musta onkaan tullut.

 

Television valo välkyttää olohuoneen puolella, mutta ääntä ei kuulu. Kuulen jaloistani naukaisun. Helmi istuu nilkkani vieressä, pää takakenossa ja siristelee silmiään. Hymyilen sille vaisusti, kiedon käteni ympärilleni ja jatkan ikkunasta tuijottamista. Missään ei näy ketään, ei sadetta uhmaavaa koiranulkoiluttajaa, ei viikonlopun juhlijoita, ei kotiinpalaavaa puolisoa. Yksin. Aina niin vitun yksin.

 

Eksyn miettimään, onko tästä kehästä ulospääsyä. Olenko lokakuusta asti seilannut paikoillani, pohtinut samoja kysymyksiä, nähnyt samat painajaiset, sanonut samat lauseet, kuullut samat lohdutuspuheet ja anteeksipyytelyt. Muuttuuko elämäni ollenkaan. Olenko aina yksin. Mä en ole enää varma. En mistään. En huomisesta, en ensi viikosta, en tulevaisuudesta.

 

Mua pelottaa. Pelkään itseäni, pelkään sitä mitä teen muille, pelkään öitä, pelkään epäonnistumista. Pelkään kaikkea. Ymmärtääkö kukaan, miltä tuntuu elää jatkuvan paineen alla, jatkuvasti tietoisena siitä, että on yksin koko maailmaa vastaan. Yksin oman päänsä kanssa, yksin ajatustensa seassa, yksin kävelemässä koulusta kotiin, yksin viettämässä iltaa, yksin katsomassa leffaa. Ymmärtääkö kukaan, kuinka paljon se hajottaa, ettei ole mitään pakotietä, ei ole paikkaa minne juosta, minne piiloutua, minne kätkeytyä ja jäädä odottamaan parempaa huomista.

 

Mä ojennan vasemman käsivarteni eteen. Ranteessa on kissan raapaisua muistuttava jälki, syvempi, punaisempi, kipeämpi. Kosketan sitä sormenpäilläni. Kipu sävähtää hermopäitteni läpi, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä koen päivittäin. Kukaan ei tiedä niistä. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu pääni sisällä. Olen rakentanut kovalla työllä lavasteet, joiden kaatuminen tietäisi tuhoa. Olen jälleen päätynyt samaan näytelmään, jossa olin neljä vuotta sitten. Vastahakoisesti tai tietoisesti, en osaa vastata. Näyttelen jälleen samaa roolia, tällä kertaa olen parempi siinä. Osaan taikoa itselleni aidon hymyn, osaan nauraa, osaan puhua niin, ettei kukaan osaa edes arvata. Ansaitsisin Oscarin suorituksestani.

 

Ainoa asia, mitä en näytelmässäni osaa tehdä, on puhua. Mitä kertoisin? Että mulla on helvetin paha olla, että ajattelen kuolemaa ja toivon sitä, että päädyn joka päivä kyseenalaistamaan elämäni, että löydän itseni hetkittäin pyörittelemästä veistä tai pillereitä, että jumalauta itken itseni uneen ja toivon, ettei aamulla tarvitsisi herätä. Lupasin ihmisille, etten enää koskaan. Oli pakko rikkoa lupaus. Niin hekin tekivät. Missä on tuki? Missä on turva? Missä on ”voit soittaa koska tahansa”? Missä on ”voit kertoa mulle kaiken”? Niinpä. Katsokaa peiliin. Nyt on sen aika.

 

En kadu. Rakastan sitä tunnetta, kun metalli on ohutta ihoa vasten, kun kipu lähtee kipuamaan ylös, turruttaa ja vie mukanaan. Rakastan sitä tunnetta, kun veri herahtaa pintaan, valuu pienen matkan, ennen kuin hukkuu talouspaperiin. Rakastan sitä tunnetta, kun kaadun sänkyyn, onnellisena siitä, että mulla on tapa purkaa tunteitani. Olen kaukana teiniangsteistani. Minä piilotan jälkeni hihan alle, piilotan suruni hymyn taakse, piilotan pimeän puoleni.

 

Kuuntelen Videotapea toistolla. Itken silmäni punaiseksi, itken hysteerisesti täristen, itken vessan lattialla, koska se on ainoa paikka, jossa mikään ei kaadu päälle. On pimeää, lämmintä ja tarpeeksi kaukana kaikesta. Klisee, mutta mikä tässä elämäsä ei olisi?

 

Ehkä mun pitäisi hakeutua tukiryhmään. ”Hei olen Maisa ja olen masokisti.” Ehkä mun pitäisi antaa olla. Ehkä mun pitäisi antaa mennä. Sulkea silmät ja tehdä jotain ratkaisevaa. Mä olen tehnyt esivalmisteluja, kirjoitin kirjeen ja tein viimeisen videon – tietenkin Videotapen tahtiin. Kuolema ei pelota mua. En usko, että elämä päättyy siihen. Uskon, että tuonpuoleisessa on jonkinlaista elämää.

 

Silti mä toivon, että joku tulisi ja pelastaisi mut. Mä en haluaisi luovuttaa vielä, mutta alan pikkuhiljaa uskomaan, ettei mulla ole muuta vaihtoehtoa.

 

This is my way of saying goodbye
Because I can't do it face to face
So I'm talking to you before
No matter what happens now
I won't be afraid
Because I know
Today has been the most perfect day I have ever seen

 

- Radiohead: Videotape