Mä haluaisin tuntea olevani olemassa. Musta tuntuu, että mä elän jotain teatteria, jossa kaikki on suunniteltu valmiiksi. Mua pelottaa, että joku päivä mä herään siihen ajatukseen, että kaikki oli kulissia. Koko ajan. Että mikään ei oikeasti ole totta. Että kun mä katson ulos, mä näen pelkät muovipuut ja valonheittimellä tehdyn auringon. Mä hengitän, mutta musta tuntuu, etten saa ilmaa. Kuin olisin jossain lasisen kuvun alla, sormet ikkunaa vasten ja katson, kuinka koko mun elämä liukuu ohi.

Mikään ei vain tunnu miltään. Mulla on kaikki, mutta siltikään ei mitään. Mä pelkään, että mä hajoan taas. Mun ei pitäisi hajota. Nyt ei ole mun vuoro. Mä olen käyttänyt omat korttini loppuun. Mun täytyisi keskittyä ihmisiin, jotka makaa junaradalla, sillä samalla, jossa mä makasin kolme vuotta sitten. Mut miks musta tuntuu tältä? (Niin miltä?)

Mä yritän selittää, mutta en onnistu. Mun sydäntä kalvaa niin kuin joku raapisi sitä hansikkain. Mun sisuksissa kiemurtelee jäykkäkouristuksen saanut käärme, mä nauran, vaikka mun ei tee mieli nauraa. Mä seuraan, kuinka ihmiset puhuu tulevaisuudesta, puhuu perheestä ja matkustelusta, puhuu siitä kuinka heistä tulee jotain. Mä liityn keskusteluun, vaikka mulla ei ole sanottavaa. Mä en tiedä huomisesta. Mä en tiedä haluanko aviomiestä, kahta lasta, kultaistanoutajaa ja rivitalon pätkää hyvältä alueelta, nousujohteista uraa ja viikonloppuvierailuja mummolassa. Mä en tiedä, haluanko käydä maailman toisella laidalla, haluanko oikeasti nähdä millaista elämä on Hawajin valkeilla hiekkarannoilla tai Alaskan pakkasessa. Mitä jos se on samanlaista? Matkaan maailman ääriin vain huomatakseni, etten päässyt todellisuutta pakoon. Pettymyksen karvas maku ei maistu siinä kohtaa mansikalta.

Mulla on tarve näyttää muille, että olen jotain. Etten ole luuseri, nössö, että kuulun porukkaan ja haluan pysyä niiden kanssa ystävinä siihen asti, kunnes joku meistä makaa mullan alla. Mä haluan todistaa olevani ”hyvä ihminen”. Mä en näytä olevani kumpikaan ääripää. Mä yritän olla kaikki ja siltikään en ole kukaan. Mä olen tapetti, esillä, mutta kuitenkin näkymättömissä.

Vähän ennen suden hetkeä, mun ajatukset käy sietämättömäksi sekamelskaksi. Ne ei pysy hiljaa, niitä ei saa sammutettua ja mä tiedän, että mun pitäisi hillitä sisäistä minääni. Mutta se ei kuuntele mua. Mä puristaudun pieneksi palloksi sängyn nurkkaan, tukin korvani tyynyllä ja siltikään se ei lopeta. Paha yön demoni, joka vie mua toiselle puolelle kädestä pitäen. Mä laitan vastaan, mutta se ote on polttava.

Mä huomaan usein, että olen yksin. Mä olen Nummelassa, katson valkeita seiniä, tuttuja tavaroita, jotka näyttävät niin vierailta. Mä kuuntelen tuttua levyä, mutta musiikki ei aiheuta samaa tunnetta kuin kotona. Mä katselen tuttuja valokuvia, mutta en tunnista kasvoja.

Mä olen Turussa. Mun ainoa elämäni, televisio ja tietokone eivät saa mussa aikaan mikäännäköistä tunnetilaa. Mä selaan kanavia, mutta en innostu elokuvasta, joka oli aikansa legenda. Mä selaan internetsivustoja, mekaanisesti, mutta en näe niissä mitään ihmeellistä. Teen kaiken kuin robotti. Kännykkä ei inahda. Ovikello pysyy hiljaa. Mä pysähdyn miettimään onko tässä mitään järkeä? Miksi mä tuun kotiin, jos kukaan ei edes huomaa sitä? Miksi mä pysyn Nummelassa, jos mulla ei ole siellä mitään?

Mä nöyrryn ja soitan. Nihkeä ääni kantautuu linjaa pitkin. Mökillä, kavereiden kanssa, leffassa, mummolassa...kukaan ei ole tavattavissa. Mä hymyilen peilikuvalleni ja sanon ”ei se mitään”. Puhelu loppuu ja mä jään tuijottamaan yhteen pisteeseen. Se siitä taas, jälleen yksi viikonloppu, jolloin makaan sängyssä, tuijotan kattoa ja nieleskelen kyyneleitä. Missä se vika on? Mussa? Teissä? Meissä? Vai kaikissa yhdessä?

Pakenen seiniä ulos. Sade hakkaa huppuun ja mä painelen märkiä katuja pitkin pää kumarassa. Viikonlopun juhlijoita tulee ehkä pari vastaan, kukaan ei kiinnitä huomiota. Niillä on toisensa, niillä on alkoholi, niillä on toinen todellisuus. Mä katson niiden perään ja jatkan kävelyä. Kengät alkavat päästää vettä läpi. Seuraavan kadun kulmassa käännyn takaisin ja lähes juoksen loppumatkan.

Mä istun pimeässä huoneessa, katson kuinka autojen valot maalaa kattoon hetkelliset raidat, kuuntelen naapurin tappelua ja mietin elämääni. Mietin, missä kohtaa meni vikaan, missä kohtaa kaikki muuttui, missä kohtaa olisi voinut tehdä toisin. Mä etsin itsestäni vikoja. Tekee mieli soittaa jollekin, mutta kello on liian paljon. Tekee mieli itkeä, mutta kyyneleet ei tule. Se sama ahdistus tykyttää rintalastan alla heti sydämen vieressä. Mä melkein kuulen, kuinka halkeama lähtee leviämään.

Ehkä huomenna kaikki on toisin, laiha lohdutuspuhe karkaa pääni sisälle. Ehkä huomenna todellisuus on astetta kauniimpi. Ehkä huomenna mä huomaan, että ilma ei ole myrkyllistä hengittää. Huomenna...mä hymyilen ja nukahdan