"Feels like home sitting all alone inside your head."

Avasin blogini rutiininomaisesti, mutta saatuani sivun eteeni, en enää tiennytkään mistä olisin kirjoittanut. Aiemmin päivällä muodostin ajatuksissani kokonaisia, sekavia lauseita, joissa ei oikeastaan ollut sen suurempaa tarkoitusta, mutta ne kuulostivat hyviltä. Smaragdisilmäinen susi, pakkanen puremassa turkkia, kuutamo leikkimässä hangen pinnalla, hengitys repalaisina huntuina ilmassa.

Minulla on hyviäkin hetkiä. Tunteja, jolloin olen onnellinen ja hymyni venyy korvasta korvaan. Minuutteja, jolloin en ajattele laatikossa makaavaa Hackmannia, varjoissa odottavia demoneita, sänkyni alla asuvaa painajaista. Sekunteja, jolloin osaan nähdä kaikesta positiivisen puolen, jolloin ihmisten sanat eivät satuta ja osaan nauraa niille, osaan nauraa itselleni ja nähdä itseni kauniina, ainutlaatuisena ja arvokkaana yksilönä.

Minulla on myös huonoja hetkiä. Tunteja, jolloin ahdistus kaivautuu rintalastan alle, raastaa kynsillään keuhkopussejani, repii sydäntäni. Minuutteja, jolloin vajoan polvilleni olohuoneen lattialle, pimeyteen, demonien hengitykset ympärilläni, niiden kosketukset olkapäälläni ja käsivarrellani. Sekunteja, jolloin ympärilläni on pelkkiä pettureita ja selkäänpuukottajia, paskanpuhujia, jolloin pelkkä katse riittää halkaisemaan minut osiin ja kyyneleet polttavat silmiini reikiä. Hetkiä, jolloin tunnen itseni yhdentekeväksi, arvottomaksi, vastenmieliseksi ja rumaksi. Niitä on useammin kuin hyviä.

On myönnettävä, että pelkään aivan helvetisti, että keskusteluni Hackmannin kanssa riistäytyvät käsistä. Olen yksin, puhelin äänettömänä, keskellä leviävää raudanhajuista merta, odottaen sitä kuuluisaa valkeaa valoa, jotain opastusta tuonpuoleiseen. Mut löydetään viikkojen päästä, kun mätänevän ruumiin haju kantautuu rappukäytävään. Tällaisia kuvia, selittämättömiä, julmia, kuvottavia painajaisia.

Luin jostain, että rotan näkeminen unessa merkitsee petollista ystävää. Näin eilen unta, jossa rotta hyökkäsi niskaan kiinni. Monta kertaa. En tiedä kuka, mutta joku oli vääntämässä rotan niskoja poikki. Mä huusin, suljin silmäni ja peitin korvat käsilläni. Ääni oli silti kuin maissihiutaleiden päältä olisi kävelty. Heräsin siihen, että luulin sydämeni pysähtyvän. Kello oli viisi yli kymmenen, auringonvalo puski sisään verhojen raosta, mä kierähdin vapisten vasemmalle kyljelleni ja yritin jatkaa nukkumista.

Mä voisin maalata teidän verkkokalvot täyteen kuvia, joita vain tulee jostain, joille ei löydy minkäänlaista selitystä, mutta jollain kammottavalla tavalla ne ovat kiehtovia. Pimeä, autio asematunneli. Kaiku. Viileys, kosteus seinissä, graffitit, joiden sanoma on hyökkäävä. Kaatosateessa taivaalta sataa kuolleita pääskysiä, verisiä pääskysiä. Mä näin niitä joskus aiemminkin. Mutta hait...missä ovat hait? Niitä mä olen odottanut, on pelottanut nukahtaa, koska tietää joutuvansa veden alle, hämärään, aavemaiset siluetit ympärillään, hiljaisuus, petojen kauneus ja niiden hampaat. Tuska, kun ne purevat ja heräät siihen uskoon, ettei sinulla ole jalkoja.

Mä olen pikkutytöstä asti nähnyt haiunia. Aina, kun on ahdistanut, ollut enemmän stressiä, niin ne palaavat. Mä putoan takaisin akvaarioon, mereen, järveen, jonkinnäköiseen lammikkoon ja aina ne tulevat suoraan kohti. Aina ne ovat isoja, niitä on viisi tai enemmän. En jää laskemaan niitä, mutta ankarasti ponnistelen kykenen hahmottamaan entisiä uniani.

Siirrytäänkö viimein asiaan? Olin hiihtoloman alkuviikon äidillä, kuten aikaisemmin mainitsin. Eilen lähdin ajamaan Loimaalle Hepua moikkaamaan. Oli mahtavaa nähdä häntä pitkästä aikaa. Istuin nelisen tuntia, ennen kuin pahoitellen sanoin, että on jatkettava matkaa. Ajoin Forssan kautta Karkkilaan ja jämähdin torille. Yksin. Niin mä luulin.

En mä kauan ehtinyt siinä istua, kun tuttu punainen Ferrari tuli viereeni. En tiedä miksi, mutta sillä hetkellä ei olisi yhtään huvittanut puhua hänen kanssaan. Edi rullasi ikkunan auki ja sanoi: "Täällä sä vaan yksikses istuskelet." Hymähdin ja vastasin: "Joo mä tulin vasta." Mistä ja miksi, sen jätin sanomatta ja tuskin se miestä olisikaan kiinnostanut. Enempää en puhunut, tuijotin vain eteeni taatusti todella angstisen näköisenä ja kuuntelin, mitä ne höpöttivät Meesin kanssa. Jotain autostani ja sen ostosta, Meesi tarjoutui maksamaan Mitsusta kolme hunttia. Nauroin. Niin kuin se tosissaan olettaisi, että tuolla summalla lähtisi edes ajettavaa ruohonleikkuria.

Ne lähtivät siitä ja mä soitin Nitalle. Ne olivat Forssassa hakemassa Sinnaa, Nitan toista siskoa. Ilmoittivat tulevansa tunnin päästä. Mä kuittasin ja lopetin puhelun. Ajelin hetken aikaa yksikseni, kunnes Räpä hyppäsi kyytiini. Loppujen lopuksi törmättiin Ediin aika montakin kertaa, ne vittuilivat, että olin Räpän kanssa romanttisella lemmenajelulla ja hymyillen komppasin. "Niin ollaankin, meillä on tosi kiihkeetä." Niitä selkeästi ärsytti myöntyväisyyteni, olivat kai odottaneet jonkinlaista ilotulitusta, kuten useasti aikaisemmin. Nyt mä ajattelin tarjota niille, sitä mitä luulin heidän haluavan: myöntelyä. Jatkoin läppää ja siinä vaiheessa niillä loppui huumori. Edinkin katseessa oli jotain tutkimatonta tai sitten mä olen oikeasti menettänyt ihmistenlukukykyni täysin. En tiedä. En lähde arvailemaan.

"Can we pretend to leave and then we'll meet again
when both our cars collide?"

Kymmenen aikaan liikenteessä oli enää vain Mitsu ja Ferrari, jälkimmäinenkin hävisi jonnekin ja kyyditsin Räpää, Ässää ja Hupua pitkin poikin Karkkilaa. Kaksikymmentä vaille yksitoista pudotin Ässän ja Hupun ensiksi mainitulle, Räpän vein kotiin ja palasin itse torille - toiveena, että näkisin Edin vielä kerran. Mä istuin tasaan asti paikoillani, hiljentyneessä, kuolemaa tekevässä kaupungissa, poltin kiireettömästi tupakkaa ja sammutin radion. Kuuntelin autoni hurinaa, seurasin katseellani katulamppujen tekemiä polkuja, yritin ajatuksen voimalla tuoda Ediä torille. Mission failed.

Palasin kotiin, tein iltarutiinini tarkassa järjestyksessä (vaatteiden vaihto, meikkien pesu, jotain pientä iltapalaa, hampaiden pesu, valojen sammuttelu, vesilasin haku, sänkyyn kirjan kanssa) ja puoli kahden aikaan mä jäin sydämenlyöntieni kanssa pimeyteen. Uni ei tullut heti. Ajatukseni kiersivät valmiiksi tallottua kehää.

Miksi, oli ensimmäinen kysymys. Miksi minä tunnen näin? Miksi hän ei tunne näin? Miksi aina minä koen yksipuolisen tunteen?

Miten, oli seuraava. Miten tähän tultiin? Miten kykenen tuntemaan tällaista Topin jälkeen? Miten tämä on mahdollista?

Ja siihen mukaan liittyi vielä joukko toinen toistaan typerämpiä toteamuksia ja kysymyksiä, jotka jokainen omalla tavallaan tekivät mua kiukkuisemmaksi ja epätoivoisemmaksi. Oli kuin olisin lukenut kirjasta repliikkejäni. Viiden vuoden takainen novelli, hieman nuhrautunut käytössä, musteella kirjoitetut lauseet kuluneet, mutta silti ymmärrettävät, helppolukuiset. Maisa's life, famous last words, for god sake.

Mä luulin olevani tunnehalvaantunut, että jokin musta oli kuollut Topin tempun jälkeen. Miten auttamattoman väärässä sitä ihminen kykenee olemaan. Miksi juuri hän, miksei joku viattomampi, joku ketä --- miten sen nyt muotoilisi niin, että jokainen ymmärtää. En löydä sanoja. Joku sellainen, joka kestäisi mua sellaisena kuin olen, ei asettaisi mua alitajuntaisesti riman kohdalle, jota en kykene ylittämään vaikka mulla olisi tikkaat, joka kestäisi kaikki luurangot komerossani ja henkisen epätasapainoni, jolle oikeasti kykenisin luovuttamaan kaikki itsestäni, sydäntäni ja sieluani myöden pelkäämättä, että se jonain vähemmän kauniina päivänä polttaisi ne roviolla ja sekottaisi tuhkat maantiepölyyn.

En sano, etteikö Edi kykenisi tekemään sitä, mutta se rima...se on niin väärässä kohtaa. En ole hänen mieleensä. Mä en vieläkään ole ymmärtänyt, mitä helvettiä kaikki Namilan kundit näkevät niissä pikkutytöissä, jotka ovat vielä yläasteella, humaltuvat parista siideristä ja ovat sen jälkeen jalat auki kenelle tahansa. Tässä ei ole mitään henkilökohtaista ja itselläni on juuri tuossa ikäluokassa olevia kavereita, pahoitteluni, että tämän hetkinen olotilani kertoo muuta.

Millainen olo mulla on?

"And it's killin’ me when you're away,
I wanna leave and I wanna stay
I’m so confused, so hard to choose
between the pleasure and the pain
And I know it's wrong, and I know it's right.
Even if i try to win the fight,
my heart would overrule my mind
and I’m not strong enough to stay away."

Sanatarkasti. Kirjaimellisesti. Täydellisesti muotoiltuna. Ajatukseni kirjoitettuna. Voisin alkaa tästä edes kirjoittaa pelkkiä laulunsanoja, koska ne kykenevät niin paljon paremmin kertomaan tunteeni. Miten sitä pystyy selittämään tunteen, että maailma kaatuu, tekee mieli kaikkea terävää, hukuttautua tai ainakin nukahtaa ja nukkua päivien ohi?

Hmm...

"Dreaming on, tonight we're safe
and free under the wings in the safest place
I close my eyes
for a while and you are there, we fly
behind the stars where the distance ends - tonight."

Alatteko pääsemään jyvälle, mitä tarkoitan vai tarkennanko vielä? Vedän kaniinin hatusta, teen liinasta kyyhkysen ja räjäytän potin.

"You're all that I hoped I'd find
In every single way
And everything I could give
Is everything you couldn't take
Cause nothing feels like home, you're a thousand miles away
And the hardest part of living
Is just taking breaths to stay.

And this will be the first time in a week
That I'll talk to you
And I can't speak
It's been three whole days since I've had sleep
Because I dream of her lips on your cheek
And I got the point that I should leave you alone
But we both know that I'm not that strong."

Tarvitsetteko enemmän perusteluja?

"And my soul surrenders
and you bring my heart to it's knees."

Macy kiittää, kuittaa ja poistuu.

P.S "I know you're trying your hardest
And the hardest part is letting go."