Mä en ole mikään tavallinen nuori nainen. Tajusin sen tuossa äsken, kun vietin jälleen yksinäistä sunnuntaita tyynymeren keskellä maaten ja vanhoja naistenlehtiä lukien. Tai pikemminkin lehtien novelleja. Mä tajusin, etten ole yhtään sellainen, millaiseksi ne novellistit naisia kuvaavat. Mä olen kai aikaisemminkin puhunut, etten kaipaa normaalia tulevaisuutta. Loppujen lopuksi, mä en ole ollenkaan varma mitä haluan elämältäni. Tuntuu, että mitä tahansa teenkin, se on aina yhtä innotonta, yhtä yllätyksetöntä, yhtä latteaa. Olenko mä ahne? Haluanko aina vain enemmän?

 

Tämä päivä on kulunut hitaasti kuin etana juoksuhaudassa. Mua itkettää, kun katson ikkunasta tyhjään lähiöön. Mulla ei ole vieläkään minkäännäköistä kiinnekohtaa. Mun elämässä ei tapahdu mitään. Mä yritän raivokkaasti saada unelmiani toteutetuksi, mutta mä en saa ketään mukaan. Musta tuntuu, että jokin mussa on vialla. Mussa tai ympäristössä. Ihan sama, mutta jokin tässä kuviossa ei toimi.

 

Itse asiassa, koko tämä viikonloppu on ollut tuskaa. Mä en ole tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Katsoin peilistä itseäni. Olen taas lihonnut. Vitun kierre, joka ei ota loppuakseen. Mä en keksi enää keinoja, miten pelastaa tämä hitaasti kuoleva ihmisraunio. Tuntuu, että päivä päivältä mä hajoan enemmän. Mulla on asunto, mulla on Helmi, mutta yhä edelleen tuntuu siltä, ettei mulla ole mitään. Mitä mä tarvitsen? Mikä multa puuttuu? Olenko mä itsekeskeinen?

 

Kuten jo totesin, mä en ole tavallinen nuori nainen. Mä en ole vietävissä. Mua ei komentele jokin itseään täynnä oleva miehenalku, joka kuvittelee omistavansa koko maailman tai edes puolet siitä. Ihan vaan periaatteen vuoksi, mä laittaisin sellaiselle hanttiin. Mä en ole mikään yhden yön lohdutuspalkinto, joka laitetaan aamulla kiertoon ja jota ei olla tuntevinaan, kun aamunvalo tunkeutuu huoneeseen. Okei, ehkä tällä asenteella mä olen loppuelämäni yksin. Mä olen aika sinut sen asian kanssa. Mä olen hankala luonne, mutta jostain syystä mua ei edes huvita laskea puolustustani. Mä olen kokenut niin kovia juttuja, niin kipeitä asioita, mistä toiset voi nähdä vain painajaisia. Mikään ei tunnu enää miltään.

 

Ehkä mä vähän liioittelen. Tosiasia on se, etten mä edes muista, miltä tuntuu välittää. Miltä tuntuu, kun jätetään. Jollain masokistisella tasolla, mä vähän kaipaan sitä. Rakkaus tekee helvetin kipeetä. Mä kaipaan siihen jotain haastetta. Mä en ole hiiri, mä olen kissa. Jos kaipaat samalle tasolle, pyri olemaan koira tai suurempi. Uskalla kokeilla, uskalla yrittää. Mä en pure, ainakaan lujaa. Se on eri asia, jos satutat mua. Jos teet sen virheen, että haavoitat mua, voit syyttää itseäsi. Multa katoaa myötätunto ja sympatia sillä samalla saatanan sekunnilla, kun saan tietää, että mun lapaluiden väliin on isketty kaksi metriä pitkä keihäs. Se ei ole uhkaus, se on lupaus.

 

Vaikutanko vielä tavalliselta? Se voi loistaa tekstin läpi. Mä olen kadottanut kyvyn tehdä itsestäni vakuuttava. Että oikeasti joku antaisi ripauksen kunnioitusta siitä, mitä mä ajattelen ja tunnen. Että oikeasti joku ottaisi mut vakavasti, eikä aina arvostelisi. Että oikeasti joku vihdoin oppisi ymmärtämään mua tai edes tosissaan yrittäisi. Mutta se on vaan kaunis harha. Sellaista ihmistä ei tällä kiertoradalla ole.

 

Se on aika turhauttavaa elää oman pääkoppansa kanssa päivästä toiseen ja tietää, ettet pysty jakamaan omaa sekavaa ajatusmaailmaansa kenenkään kanssa. Mä alan erakoitua. Mä alan melkein nauttia yksinolosta...niin mä uskottelen. Oikeasti se tappaa mut. Pelkään kuolevani yksin ja onnettomana, tyytymättömänä elämääni ja tietoisena siitä, että jossain tuolla kaikki olisi paremmin.

 

Mulla ei ole asiat hyvin. Se on fakta. Niiden pitäisi olla, pääsinhän juuri omaan asuntoon, sainhan juuri oman kissan, onhan mulla opiskelupaikka ja kavereita. Mutta entäs se, mitä on pinnan alla?

 

Siinä näette, mulla on liikaa vapaa-aikaa. Mietin päivästä toiseen näitä samoja asioita, pohdin elämääni ja sitä, mihin suuntaan se on menossa. Yritän vähän ponnettomasti muuttaa kulkusuuntaa, mutta se on niin raskasta. Mä vaan istun junassa ja annan sen viedä. Helvetti.

 

Ehkä siirryn tästä ravintolavaunuun, vedän pään täyteen kaikista alkoholeista mitä löydän ja herään huomiseen yhtä iloisena ja maisamaisena kuin aina, yhtä päähänpotkittuna vastaanottamaan päivän kuralastin.