Sunnuntain pitäisi olla lepopäivä. Mulle se on siivousta, tiskausta ja pyykkäystä. En ole määritellyt tarkkoja siivouspäiviä. Tartun imuriin yleensä silloin, kun pölymäärä alkaa olemaan sitä luokkaa, että pelkää niiden muuttuvan eläviksi. No, huomenna pitäisi imuroida. Tänään olen vain pessyt pari koneellista pyykkiä, tiskannut altaassa lojuvat kupit ja kipot, vaihtanut lakanoita ja nyt odotan, että saan ripustettua pyykit narulle, että pääsen kauppaan. Ja sen jälkeen olisi tarkoitus soittaa Topille.

Perjantai alkaa mun mittakaavojen mukaan olemaan käännekohtien päivä. Perjantaina tapahtuu jotain, mikä muuttaa mun ja Topin suhdetta niin radikaalisti, että huomaan seuraavana päivänä olevani hieman eksynyt. Viimeisimmissä kirjoituksissa olen toistellut samaa asiaa monta kertaa. Syy on selvä: mikään muu sana ei kuvaile yhtä hyvin olotilaani kuin eksynyt. Hukassa.

Eilen Sofi sai, flunssaisena ja vittuuntuneena, taottua järkeä päähäni siinä määrin, että alan itsekin uskoa olevani vahvoilla. Alan uskoa siihen, että meillä on tulevaisuus. Että hänestä ja minusta tulee ME. Yleinen ongelma, miksi suhtaudun uusiin asioihin epäröiden ja negatiivisesti on yksinkertaisuudessaan pelko. Pelko siitä, että on kuvitellut kaiken. Mikään muu ei ruoki pelkoa niin hyvin kuin epävarma tilanne. Samassa pisteessä olleet pystyvät samaistumaan. Kun ei tiedä, ei pysty myöskään käsittämään ja kulissien takana on helppo kuiskia vuorosanoja. Kun joutuu näyttämölle, on itse hetken aikaa kuuppa sumussa. Se ei ollutkaan niin helppoa kuin miltä vaikutti. Ulkonäkö pettää.

Mutta perjantai...extempore päätimme mennä Nessulle viettämään iltaa. Aluksi siellä piti olla vain me kolme, mutta pienten neuvottelujen jälkeen kutsuimme Kikin mukaan sillä ehdolla, että Santtu ei missään olosuhteissa astuisi portin sisäpuolelle. Siitä ei ollut pelkoa. Heti alkuillasta Topi onnistui sekoittamaan pakkaa, että pussasi mua poskelle. Se ei ole koskaan aiemmin edes yrittänyt tehdä mitään sellaista. Myöhemmin, Kikin ollessa iloisessa nousuhumalassa se pussaili kaikkia ja kaikkea. Siispä me Topinkin kanssa vaihdoimme pusun. Tapaus ei aiheuttanut sen kummempia värinöitä. Mutta pullonpyörityksen jälkeen kaikki muuttui.

Oltiin varsin sisäsiittoista porukkaa. Ensin Nessu ja Topi suutelivat, sitten minä ja Nessu, lopulta myös minä ja Topi. Jossain vaiheessa heitin itseni lattialle selälleen ja Nessu lähti hakemaan alakerrasta lisää juotavaa. Kuuntelimme musiikkia melko kovaa (Kiki oli mennyt nukkumaan - se ei oikein kestä alkoholia enkä vieläkään käsitä, miten se sai nukuttua siinä metelissä) ja nauroimme jollekin jutulle. Muistan koko tilanteen selvästi. Mulla oli silmät kiinni ja kun avasin ne, Topi oli mun pään yläpuolella. Se katsoi mua, mä katsoin sitä ja se pussasi mua varovasti kuin lupaa kysyen (tarvitseeko sitä kysyä haha :D) Pusu vaihtui pieneksi suudelmaksi ja lopulta se syventyi siinä määrin, että tunsin lentäväni. Vatsanpohjassa kihelmöi mukavasti ja olisin voinut jatkaa sitä loputtomiin. Suudelma katkesi siihen, että Nessu kolisteli portaita ylös. Ja näin btw, Topi on todella hyvä suutelija.

Kissa-hiiri-leikkiä jatkui loppuyön. Röökille mennessä pussasimme, röökiltä lähtiessä, ohimennen ja niin edelleen. Ja kun Nessun silmä alkoi painaa, päätimme mekin mennä nukkumaan. Seuraa huikea paljastus. Nukuimme Topin kanssa yhden hengen sängyssä, puolialasti ja lusikassa, humalassa, eikä mitään tapahtunut. Oikeasti. Se ei yrittänyt mitään, ei vihjaillut mitään. En siltikään saanut nukutuksi. En ole tottunut nukkumaan pienessä tilassa ja jonkun tiukassa syleilyssä. Ensin oli mielettömän kylmä, sitten tajuttoman kuuma, enkä uskaltanut vaihtaa asentoa etten herättäisi koko taloa. Jossain vaiheessa alaselkää alkoi särkeä ja vasen pakara krampata niin, että pelkäsin suonenvedon iskevän. Valvoin aamuun ja joskus päivän valjetessa olen nukahtanut.

Eilinen päivä kului krapulaa parannellessa. Olin kuolemanväsynyt ja torkuin sillä aikaa, kun muut katsoivat umpisurkeaa leffaa. Iltapäivällä Nessun isä heitti meidät Topille, josta Kiki lähti bussipysäkille Santtua vastaan. Topi lupasi heittää mut kotiin, mutta se ei käynyt ihan noin vain. Ensin se ajoi nurmikon, sitten kiertelimme pitkin Karkkilan isoa keskustaa ja nappasimme pari tyyppiä kyytiin, ennen kuin päädyimme Nummelaan. Se sanoi tulevansa tänään, jos saisi auton ja mä lupasin soittaa päivällä.

Kotiin päästyäni tarkastin tuhot. Pöydältä oli lentänyt pöytäliina alas ja jostain löydetty nenäliina silputtu eteiseen. Ainoa kohta antennissa missä ei ollut johtosuojaa oli syöty täysin. Mulla ei ole vaihtoehtoja. Oli pakko laittaa jesaria päälle ja toivoa, että aivoton kissani tajuaisi jättää sen rauhaan. Se ei syö mitään muita johtoja. Pelkästään antennin. En tiedä miksi. Heitin Helmin kuppeihin ruokaa ja painuin suihkuun. Tein kaksi täyteenahdettua voileipää ja pyhitin loppuillan tv:lle. Soitin Sofille, äidille ja Roselle. Jälkimmäinen oli eronnut miesystävästään ja oli todella hajalla. Se itki puhelimessa niin sydäntäraastavasti, että mullekin tuli paha mieli. En usein kuule Rosea noin...noin...rikkinäisenä. Vaikka se tappelee kusipääexänsä kanssa, vaikka sillä on rankkaa jnpp, mutta se ei ikinä itke sitä. Se oli hämmentävää.

Nyt on mentävä tyhjentämään pesukoneet ja sen jälkeen suunnattava kauppaan. Päivitän taas, kun tilanne muuttuu. Melkoinen pingispeli tämä onkin. Tai shakkia, sitä tää on selvästi.

Näihin tunnelmiin.

Peace, M.

P.S Sofilta poimittua: Ota se pessimistiperuna pois perseestäs ja ala elämään!