Jälleen kotona. Kirjoitukset ovat jääneet viime aikoina taas kerran toissijaiseksi jutuksi, mutta jostain syystä en ota sitä enää niin vakavasti kuin aikaisemmin. Vaikka kirjoittaminen on mulle se "the juttu" ja pakotie, niin en ole saanut tekstiä aikaiseksi. Pahempaa: en ole edes halunnut saada. Mulla ei ole mitään uutta kerrottavaa maailmalle. Kuitenkin tulen jakamaan sunnuntai-iltani turhautumisen tänne.

Astuessani kynnyksen yli kaikkine kasseineni sain ensimmäisen sätkyn. Kaikki postit olivat siistissä pinossa lipaston päällä. Kuka helvetti täällä oli käynyt? Kikillä on ainoa avain ja hänkään ei tule, ellei ilmoita etukäteen. Huollosta joku? Kuumeisesti hain lappua löytämättä sitä. Saatuani kuskini ulos ovesta tartuin puhelimeeni ja päätin varmuuden vuoksi soittaa Kikille. No, neiti oli kuin olikin käynyt. Pahoitteli vielä, että unohti ilmoittaa. Ei siinä mitään, luotan Kikiin, en olisi muuten antanut avaintani. Mutta jokin siinä asiassa jäi häiritsemään.

Jotenkin niin kovin haikeaa. Olen viettänyt Turussa lähes koko kesäni ja vieraantunut kaikesta, mikä on täällä. Jopa asuntoni tuntuu omituisen vieraalta. Eniten kuitenkin vihloo se, että kirjautuessani sisään naamakirjan ihmeellisen maailmaan, eteeni avautuu uusia ja taas uusia valokuvakansioita muiden kesästä. Tuijotan niitä alahuultani purren ja kirjaudun ulos. En pysty...en kykene.

Soitin jopa Santulle tänään, ihmettelin tiukkaan sävyyn miksei herrasta ole kuulunut mitään koko kesänä. Sen puoleen kuin kenestäkään muustakaan. Nean kanssa olemme silloin tälleen vaihtaneet tekstareiden välityksellä kuulumiset ja siihen se oikeastaan jääkin. Kai se on hyväksyttävä. Kesällä kaikki on eri tavalla. Hieman kuitenkin pelottaa palata kouluun. Yksinäisyyden demoni huokailee korvaani. Mitä jos kaikki on muuttunut kesän aikana niin paljon, että huomaan olevani....jotain mitä en ollut aikaisemmin?

Perjantaina, pienen sisäisen taistelun jälkeen, tapasin vuosien takaisia ystäviäni Kisua ja Rosea (olipas hassu nikki). Olin koko päivän ollut lennossa - ensin isoveljeni kanssa kahvilla, sen jälkeen Sofin kanssa kaupoilla. Edellinen yö oli mennyt painajaisten takia harakoille, joten ymmärrettävästi olin kuolemanväsynyt. Kisu alkoi kärttää, että näimme niin harvoin ja lähes pakotti minut keskustaan. Tiesin, mitä tapahtuisi, jos vastaisin ei. Joku vetäisi hernepellon nenäänsä.

Alkoi vituttamaan. Viimeisen vuoden aikana olen melkeinpä joka kuukausi hinkunut tapaamista ja ajoittanut viikonloppuni niin, että hänelle sopisi. Kisu on ns. viime hetken peruuja. Viimeisen vuoden olen siis tanssinut hänen pillinsä mukaan ja niellyt hymyillen kaikki ne kitkerät nesteet, joita kieltävät vastaukset on nostanut pintaan.

Rosesta sen puoleen en ollut kuullut mitään syysloman jälkeen. Sitäkin ennen se olin minä, joka istuin puhelin kourassa ja yritin pitää orastavaa ystävyyssuhdettamme yllä. No, ei se mitään. Perjantaina oli kaikin puolin mukavaa, vuoteen mahtuu paljon ja kaksi tuntia ei meinannut millään riittää kaikkien kuulumisten vaihtoon. Lopulta oli pakko lähteä, koska keskittymiseni alkoi herpaantua ja Kisulla alkoi särkeä pää. Ja tietysti, kaavoihin kangistuneina, kaikki vakuuttelivat pitävänsä yhteyttä. Niinpä niin, ajattelin ja kättäni heiluttaen nousin bussiin tietäen, että seuraava vuosi olisi jälleen hiljainen.

Ensi viikkoon olen suunnitellut siivousohjelmaa (hah, saapa nähdä taas) ja tietysti treenikalenterin alustavaa hahmottelua. Muuten, Santun mukaan koulu alkaisikin vasta keskiviikkona, eikä maanantaina? Asia täytyy varmistaa.

Luojan kiitos pahimmat helteet ovat ohitse ja asuntoni on jäähtynyt normaalille tasolle. Melkein odotan jo talvea. Vain melkein.

Näihin tunnelmiin, näihin säveliin.