Huokaus. Oli mukava herätys aamulla (okei, päivällä), kun veti verhot syrjään ikkunan edestä. Lunta. Ei mitään paria onnetonta hiutaletta vaan sitä oikeasti on. Lienee tarpeetonta mainita, että Karkkilan tori on tänään täynnä kuin Anttila alennusmyyntien aikaan. Jokaikinen kortillinen tai autollinen on takuulla vetämässä käkkäreitä niin, että kone huutaa leipää.

Eilen Edikin sai kortin. Soitin Ässälle, että missä se pyörii ja Ässä tiesi infota, että Edi haluaisi ajaa Mitsua. Suostuin hieman epäröiden. Edi tuli torille naama niin leveässä hymyssä, ettei se ollut mahtua sen nassuun ollenkaan. Se istuutui autoon iloisesti tervehtien, kertoi mokailustaan (mm. sai auton sammumaan mäkeen) ja sen jälkeen katsoa killitti suoraan silmiin ja kysyi, saisiko ajaa. Hyvinhän se meni. Aloittelijan virheitä tietysti, kuten vaihteiden nykiminen ja ajolinjojen hakeminen. Edi otti kuitenkin ohjeeni vastaan kuin mies, eikä ruvennut kitisemään mitään vastaan. Se nyökkäili vakavana, kun selitin lyhyesti ja mahdollisimman nätisti, miten autoni toimii. Intoutui jopa kysymäänkin ohjeita. Mä olin otettu. Kerrankin näin päin. Ja Edi myönsi suoraan olevansa aivan käsi auton hallinnassa. "Kyllä se siitä", mä lohdutin ja kerroin, kuinka monta ihmistä olen meinannut tappaa, kuinka monta tolppaa kaataa ja kuinka monta peltiä rutata. Harjoittelukysymys.

Ensin meillä oli Santtu ja Sake kyydissä, mutta Santun piti lähteä jo kahdeksalta tekemään rästihommia. Sakekin feidasi melko nopeasti sen jälkeen. Ajelimme kahdestaan ja mä tajusin hymyileväni sisäänpäin niin rajusti, että jääkuori alkoi rasahdella rikki. Se on pelottavaa huomata, että kun mies katsoo silmiin tietyllä tavalla, hymyilee tietyllä tavalla, puhuu tietyllä tavalla, niin jokin mussa alkaa sulaa. En tiedä, olenko ylireagoinut fiiliksieni suhteen, koska Edi tuli kuvioihin niin huonossa kohtaa. Prosessini Topia kohtaan oli vaiheessa ja mä itse olin niin sekaisin omien ajatusteni kanssa, että saattaa hyvin olla mahdollista, että liioittelen. Ja mikä oudointa, toivoisin liioittelevani. Koska en ole Edin kanssa samalla tasolla. Se ei ole angstia, se on totuus. Ja sen tietää, kun seisoo sen kanssa vierekkäin. Ainahan sitä toivoo ja haluaa enemmän, mutta joskus on tyydyttävä paikkaansa ravintoketjun päässä.

Viime yön uni oli kyllä niin hc-tasoa, etten olisi halunnut herätä siitä ikinä. Siinä käy joka kerta niin. Kun alan kiinnostua, ihastua tai kiinnittää huomiota johonkin ihmiseen. Uneni tekevät puolestani sen, mistä itse vain haaveilen. Ja sitten mä herään yhtenä värisevänä ihmisrauniona, jonka sydän hakkaa korvissa, kurkku on kuivunut ja himo pakottaa joka ikisessä jäsenessä kuumana pallona. Kaiken lisäksi mulla on puuterakkula ylähuulessa. Tai sen yläpuolella. Kaksi kuukautta.

Kuitenkin...Eilen, kun heitin Edin kotiin (tai se heitti itse itsensä) se kysyi hieman ujosti, tulisinko huomenna Karkkilaan ja saisiko se ajaa taas - lupasi heittää jopa löpörahaa, jos sillä on. Nyt mä teen parhaani kuvaillakseni mikä olo siitä tuli. Vatsanpohjassa nipisti. Kuumaa nestettä alkoi valua jokaiseen soluun ja koloon lämmittäen mukavasti. Hymy kipusi korviin. Teki mieli halata tai pörröttää sen hiuksia. Sanoa jotain lempeän nokkelaa. Mutta ulospäin mä näyttelin tyyntä. Katsoin poispäin, hymyilin semisti ja sanoin tulevani. Kun pääsin autoon ja miehestä ei näkynyt enää hiustupsuakaan, mä tuuletin lyhyesti ja naurettavasti, ennen kuin käänsin Mitsun kohti Porintietä.

Muutuin teiniksi taas. Tunnen itseni ihan lapseksi. Istun kotona, villasukat jalassa ja kaakaomuki edessä, kirjoittamassa pojasta (miehestä) päiväkirjaan, huokailemassa sen perään ja punnitsemassa fiiliksiäni. Voi luoja. VOI HYVÄ LUOJA! Ympyrä sulkeutuu aina uudelleen ja uudelleen. Pitäisi varmaan ottaa miesten taktiikka käyttöön, eikä puhua mistään mitään. Eihän ne puhu edes keskenään suhteistaan. Ei samalla tavalla kuin me. Olisi huomattavasti yksinkertaisempaa kun ei aina tarvitsisi puida samoja asioita uudestaan.

Mutta kun se selkeyttää ajatuksia. Paskat, ketä mä huijaan? Mä puhuin Topistakin kaksi kuukautta lähes putkeen, eikä ajatukset olleet yhtään selkeämpiä. Oli ne ehkä kaksi minuuttia ja tulevaisuus oli selvä ja tiesin, mitä tuli tehdä. Kahden minuutin jälkeen kaikki levisi käsiin, mä olin edelleen hukassa, vaeltamassa seinien sisällä epätietoisuuden pidellessä mua otteessaan ja kauhukuvien välkkyessä mainosvalon lailla mielessä. Jumalauta sitä voi nuorena tulla hulluksi. Olen senkin sanonut aikasemmin. Ja näin, hyvät ihmiset, sitä päätyy toistelemaan itseään.

Nyt pitää mennä suihkuun, syömään ja sen jälkeen Karkkila calls!

Soronoo!