Tämä on kirje munattomalle prinssille painajaisista.

Ei enää kiinnostanut? Miten sä voit sanoa noin aivan yhtäkkiä? Koko lauantai meni hienosti putkeen. Sä et missään vaiheessa osoittanut, että et olisi kiinnostunut. Ei, sä puhuit huomisesta, tulevaisuudesta ja siitä, kuinka lukisit mulle jonkun kauniin iltasadun. Sen varaan mä laskin. Sä sanoit lähtiessäsi "oli hauska tutustua, soitellaan." Melkein lupaus. Vain melkein. Ja kun mä lähdin ajamaan kotiin, tiesin, ettet sä koskaan soittaisi. Sinä yönä olin ajaa ulos tieltä, niin paljon mua vitutti. 160 lasissa pimeällä tiellä (vitun korpi ja rusakot) ja tieto siitä, että olin hukannut kaksi kuukautta elämästäni.

Mutta kuitenkin halusin uskoa siihen. Kaksi päivää mä elin kuin riutunut 1800-luvun neito, itkin ja mietin missä meni vikaan. Vuodatin koko sieluni ja sydämeni rippeet paperille. Kirjoitin sen kaiken ulos, kirjoitin ja kirjoitin niin kauan, että sanat loppuivat. Ja tiistaina mä uskaltauduin soittamaan sulle. Tiesin, mitä sä aikoisit sanoa, mutta mä halusin kuulla sen ääneen.

Vitun jätkä. Eikö sussa jumalauta ollut munaa tekstata tai laittaa vaikka pullopostilla, ettei kiinnosta? Piti odottaa se 48 tuntia ja vähän päälle, että mä soitin. Sä kuulostit niin tylylle ja töykeälle, ihan omituiselle. Olisit saatana vastannut tekstiviestiin niin ei olisi tarvinnut soittaa. Oma vika. Kato peiliin.

Ja jos mussa olisi ollut munaa, olisin ärähtänyt sulle tämän kaiken puhelimessa. Mitä helvettiä mä pelkäsin? Olisin kertonut niin kuin asiat on, suoraan ja kaunistelematta. Olisin ladannut haulikon täyteen kuteja ja ottanut suunnan kohti perätaavettilaa. Olisin tehnyt jotain äärettömän typerää ja lapsellista. Mikä on tarpeeksi hyvä motiiviksi, te omahyväiset kaikkitietävät? Vastaus: ei mikään. On paljon hauskempaa kun ei ole motiivia tai ainakin helvetin hatara sellainen. Oi, sä rikoit mun sydämen, sinä kylmä paskiainen. Hah! Ei toimi.

Screamia lainaten: "See, it's a lot scarier when there's no motive."

Ei enää kiinnostanut? Me ei tehty lupauksia, ei ja mä tiedän sen. Mutta mitä ne olivat puheet....antaa olla. Sillä ei ole enää väliä. Ne oli pelkkiä sanoja. Pelkkiä tyhjän tilan täytteitä, ettei tarvitsisi olla hiljaa. Niin mä sen otin. Tai ainakin tästä eteenpäin otan.

Ei enää kiinnostanut. Enää? Mä muistaakseni varoitin. Sanoin syömishäiriöstäni, sanoin, etten ole joka pojan unelma ja mussa on virheitä enemmän kuin plussia. Sä nauroit ja sanoit mun huijaavan. No huijasinko? Huijasinko? Niin just vitun mulkku. Etsi itsellesi barbi, jota voit väännellä ja jonka kanssa voit leikkiä ja joka on edustuskelpoinen niihin sun lapsellisiin sotaleikkeihin. Hanki itsellesi anorektinen ylimeikattu blondi, joka ei osaa ajatella itse ja jolle on tehty lobotomia ja jonka isi ja äiti on edelleen yhdessä ja isi tekee duunia lakifirmassa ja äiti istuu kiltisti kotona, koska ne on niin vitun idyllinen perhe. Tee siitä itsellesi nukke, sellainen, joka ei koskaan puhu liikaa tai ainakaan mitään fiksuja.

Koska enempää sä et ansaitse.