Hyvät vai huonot uutiset ensin? Okei, hyvät. Jos vaikka ne huonot ei sitten enää tuntuiskaan niin pahalta.

Hyvät on se, että meillä vihdoin ja viimein on niitä kissanpentuja.
Huonot on ne, että yks niistä kuoli tänään aamulla. Hautasin sen metsään, sammalten alle, auringonsäteiden tanssiin.

Ja sitten ilmoitus joka ei yllätä ketään. Mä olen eksysissä ja niin vitun turhautunut omaan saamattomuuteeni. Mulla on edenny tää vaihe jo siihen, etten pysty tuijottamaan edes peiliin kahta sekuntia kauempaa. En kestä nähdä niitä syyttäviä silmiä, niitä silmiä jotka sanoo että olen heikko ja saamaton ja ruma ja kaikkea mahdollista. Kun meen vessaan pujahdan äkkiä peilin ohi. Ja jos aamuisin pitää meikata, yritän tehdä sen nopeasti ja niin etten kiinnittäisi tarkkaa huomiota naamaani.

Toisinaan se onnistuu, toisinaan ei. 

Mut yks asia mua alko tosissaan pelottaa. Mä nimittäin kirjaimellisesti vajosin polvilleni vessan lattialle ja itkin niin, että kouristelin kuin vesikauhuinen kettu. Se oli se paska-aalto, joka oli odottanut vyörymistään. Nyt se sitten jyräs mut, pakotti mut alentumaan kuunnellessani piiskannuolemia huutoja. Mä varmaan olen tulossa hulluksi. Joku puhuu mulle, kuiskaa ihan hiljaa korvaan. Välillä se on vihamielinen välillä ystävällinen. Joka kerta mua pelottaa, että mitä se sanoo seuraavaksi.

Kävin kyl juttelees terapeutille. Mut ei se ymmärtäny. Ei kukaan ymmärrä, vituttaa lievästi. Miks helvetissä sut pakotetaan menee ammatti-ihmiselle, jos se ei auta? Ei helpottunu olo kyllä ollenkaa, tuli entistä ahdistuneempi olo. 

Mä taidan olla yksin oman sekavan mieleni kanssa. Pelottaa mennä nukkumaan, mä näen mustia perhosia, joiden siivet on poltettu ja ne käryää vielä savua. Niillä on vampyyrinkasvot, ne ei puhu mitään, pyörii vaan mun ympäri laulaen sellasta kirskuvaa kehtolaulua.

Ja ne hait. Ne lentävät hait. Ne on kaikkein kamalimmat. Ja se on aina se sama uni. Pimeä vesi, mä uimassa keskellä ei-mitään. Ja sitten mut kiskaistaan pinnan alle. Se on niin todentuntuista, että aamulla kun mä herään, mun jalkoja pistelee niin kuin niitä olisi oikeesti syöty. 

Joskus mä herään keskellä yötä, hengittäen raskaasti, tuskahiestä märkänä. Enkä uskalla nukahtaa uudestaan. Koska ne palaa. Ne palaa aina takaisin.

Ja sitten mä näen unta Alexista. En mitään nöyryytysunia, oikeestaan melko mukavia. Mut mä en haluais. Mulla on muutenkin helvetinmoinen ongelma Antin kanssa. Mä en taida edes olla ihastunut enää. Mitään ei tapahdu, aika seisoo paikallaan ja mä istun sen isoimmalla viisarilla. 

Jos joku sais tilaisuuden nykäistä mut pilviin, tekiskö joku sen?