Se kuoli mun käsiini. Mä tunsin kaiken, sen hengityksen loppumisen ja sydämen pysähtymisen. Mä yritin elvyttää. Ei mitään elonmerkkiä. Aloin itkeä, jatkoin elvyttämistä, rukoilin ääneen että se selviäisi. Kun mä laskin sen lattialle, se ei liikahtanutkaan. Mä itkin aivan hulluna, itkin ja ulvoin kuin pikkukakara mut en välittänyt vaikka naapurit kuulis. 
Se pääsee kaverinsa viereen vanhan männyn juuriin, sammaleen syleilyyn, auringonpaisteen lämpöön. Sateenkaarisillan toiselle puolelle. Paremmalle puolelle.

Ette jumalauta tajua miltä se tuntuu. Älä tule sanomaan "se oli vaan kissanpentu" ja "uusia syntyy harva se päivä." Se oli vähän helvetin kamalaa pidellä sen hentoa ruumista käsissään ja katsoa kuinka se lähti tästä maailmasta. Vähän niin kuin pitelisit omaa vauvaas ja sit katsoisit kun se kuolis.

Olo on niin tyhjä. Kaks jäljellä. Jos nekin kuolee? Mä sekoan. Lopullisesti.