"The moment when we're meeting."

Ja huomenna, taas huomenna olen onnellinen - ainakin toivon niin. Vaikka Edi ei tulekaan kuskikseni aikatauluista johtuen ja tämä päivä oli melkoisen arsesta, niin siltikin. Odotan huomista. Piirrän kuvia. Maalaan hänet yksiöni seiniin. Koska haluan olla hupsu, vaikka tiedän, miten voi käydä kun uskaltaa olla liian onnellinen.

Taas etenen varovaisesti. Annan onnen tunteelle liikaa valtaa, liikun sen kuplan sisällä koomassa ja huumassa, melkein pilvessä. Jälkimmäisestä ei toisin ole kokemusta, muuta kuin että se haisee hirveälle, savu tekee silmäni punaisiksi ja tekee minusta oikeasti narkin näköisen. Tämän totesimme eräs ilta, kun olimme Ässän luona viettämässä siestaa. Pojat veteli itseään toiseen sfääreihin, mä istuin sohvan toisessa nurkassa nuokkuen ja yritin väistellä imelää katkua. No, sehän tarttui tiukasti vaatteisiin ja hiuksiin. Muutenkin väsytti, joten en ihmettele tyttöjen reaktiota, kun lähdimme kiitämään. Hissin peilistä mua tervehti nuori, kalpea, punasilmäinen ja meikattu nainen. Narkki, sanalla sanoen. Siitä se läppä lähti. Onneksi ei tarvinnut äidille selitellä...

Enivei, aloitan eilisestä, koska olin yksinkertaisesti sanottuna niin rättipoikkifinito, että kotiin päästyäni kävin ainoastaan kääntymässä koneella ja skippasin blogikirjoitukseni tietoisesti tähän päivään.

Eilinen...herrajumala, hädin tuskin muistan koko päivää. AI NIIN, olin Edin kyydissä. Miten saatoin unohtaa? Olen melkein järkyttynyt. Syytän röyhkeästi väsymystäni, joka pitelee mua niin tiukasti pihdeissään, että ajatukseni harhailevat enemmän kuin yleensä.

JOKA TAPAUKSESSA, mennään asiaan. Eilen oli hirveä kädenvääntö menenkö Karkkilaan vai enkö mene, Nita sanoi yhtä, Krisu toista ja kuskilla alkoi kärsivällisyys pettää. Tunnin tekstarisodan jälkeen Krisu antoi myöntävän vastauksen, mä vapautin kuskin piinasta ja suuntasimme kohti Porintietä. Krisu kuitenkin ilmoitti, että pystyisi ottamaan mut kyytiinsä vasta puoli seitsemän jälkeen haettuaan Nitan jne se luetteli jotain muitakin syitä. Hitto, minä en missään Masuunissa rupea venaamaan, koska herra sattuu tulemaan paikalle. Omatoimisena naisena otin jälleen yhteyttä Ediin (vaikka olin luvannut itselleni, etten loppuviikkona koske puhelimeen...) ja soitin miehelle.

Kysyin, voisiko hän pitää mua kyydissään sen ajan, että Krisu saa asiansa päätökseen.
E: "Tuu vaan, missä sä oot?"
M: "Porintiellä, tulossa kohti Karkkilaa."
E: "Ai, no soita ku oot torilla niin tuun nappaa sut kyytii."

No, Stadintiellä keskustassa he ajoivat meitä vastaan ja mä soitin uudelleen.
M: "Hieno ajoitus, mä oon nyt torilla."
E: "Okei mä tuun jees moro." (miksi sä olet noin ihana, helvetti, toi on rikollista!)

Mustan pörssin myyjät sanoisivat tässä vaiheessa EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI, ei todellakaan, ei läheskään. Ferrarilla kesti viitisen minuuttia tulla torille ja sinä aikana ehdin jäätyä luihin asti. Yllätys oli melkoinen, kun kurvattuaan multa melkein kintut poikki, takapenkiltä hyppäsi ulos Sake, joka viittoi mua sisälle. Noh, Edin Ferrari ei ole mikään tila-auto, joten ankarasti ponnistellen onnistuin änkemään pingviiniruhoni takapenkille Meesin ja Saken väliin. Etupenkillä istui Jimi.

"Moro moro", Edi huikkasi heti. Ja voi luojantähdenherranperkele miltä se näytti! Onneksi mulla ei ole syljen liikaeritystä tai autossa olisi ollut hyvinkin nopeasti tulva. Sillä oli pääkallohuppari ja musta pipo, farkut, jotka istuivat täydellisesti vaikka olivatkin löysät. Se tuoksui ihan mielettömän hyvälle - tai sitten se oli Jimi - ja se näytti todelliselta bad guylta. Juuri sellaiselta, josta äidit varoittelee tyttäriään. Samalla siinä oli jotain pehmeää ja suloista, joka sai idioottimaisen hymyn kipumaan huulilleni, kun tarkastelin (äärimmäisen huolellisesti) miehen sivuprofiilia.

Siitä alkoi kiertomatkamme Karkkilan ympäri. Kuuntelin Meesin filosofista teoriaa deja vú - ilmiöstä ja alettuani nauraa, pojat uhkasivat jättää mut tien varteen kikattamaan. Oltiin vielä Topin asuinhoodeilla. Jatkettiin matkaa saatuani armon pysyä autossa. Jossain vaiheessa soitti Nita ja pyysi tuomaan tulta autokoululle, josta Krisu oli sitä noutamassa. Enemmistö sanoi ei ja mäkin hilpeästi toivotin Nitalle parempaa illanjatkoa ja pyysin sitä soittamaan, kun olisivat saaneet juttutuokionsa päätökseen. Edi kyseli, missä Nita oli ja kerrottuani se alkoi virnistelemään. En voinut vastustaa kiusausta ja sanoin: "Niin no, jos sä haluat vittuilla sille, niin voidaan me siitä ohi ajaa." Niin tehtiin. Nitalla paloi käpy kiinni ja se nosti varoitussormensa pystyyn.

Tässä tulee hetki, jolloin sisuskaluni tervehtivät toisiaan kädestä pitäen:
Samalla minuutilla, kun matelimme autokoulun ohi, Edi vilkaisee taustapeiliin ja kohtaan sen silmät. Mun nassulla on pirullinen virne ja nyökkään hyväksyvästi. Edi - iskee - silmää (ettei vain olisi ollut näköharha????) Taivas aukeni ja Händelin Hallelujat soi korvissa kymmenäänisenä kuorona. Va helvata, mä kysyin itseltäni ja sitten oli pakko katsoa ulos ikkunasta, koska poskia alkoi kuumottaa.

Koko loppuillan lentelin jossain toisen ja kolmannen taivaan välimaastossa, nauroin paljon ja tyhmille jutuille, Nitalla alkoi raksuttaa ja se pisti kunnon tentin pystyyn Masuunissa. Mä juoksin kikattaen sitä karkuun ja blondi laukkasi perässä huutaen: "Maisa, tää on tosi noloo, tule tänne nyt ja ala kertomaan." Ja mä vastaan: "Ei ole mitään kerrottavaa!" Olin hetken ajan nuori kuin pikkutipu kuoriutumisaikaan.

Tämä päivä menikin sitten vähän enemmän vituilleen. Krisu mökötti periaatteessa aamusta asti, eikä ilmaantunut kouluun, Nita veti kierroksia ja sai hysteerisen kohtauksen Masuunin vessassa ja mä lohdutin sitä parhaan kykyni mukaan. Ässän Lada lahosi tien päälle kahdesti ja viimeisellä kerralla mentiin hinaamaan sitä (poikien laittaessa hinausköyttä kiinni, tuijotin pimeässä täysin häpeämättömästi Edin farkkujen peittämää takapuolta ja tein kaikkia rivoja kuvitelmia, voin tunnustaa.) ja loppuilta kuluikin hiljaisuuden vallitessa. Istuttiin varmaan tunnin verran hiirenhiljaa autossa, muakaan ei huvittanut puhua ja Edikin tuli torille varsin vastahakoisesti, kun sillä oli puoli komppaniaa taas kyydissä.

Mä olen nähnyt unia, joiden levelit ovat HC-tasossa ja varsin K100 kamaa. En haluaisi herätä niistä ikinä ja kuitenkin, herätyskelloni on eri mieltä ja aloittaa protestinsa JUURI SILLOIN kun uni kehittyy siihen suuntaan, etten tosiaan haluaisi eroon rem-vaiheesta. Niinhän se aina menee.

Otin myös yhteen Hackmannin kanssa. Kuulin Ässältä tänään, että Edi oli kahvilla eksänsä kanssa. Mä en tiedä miksi, mutta ilmoitus löi mun läpi kuin tiilikasa. Ehkä olin hieman mustasukkainen, ehkä mua pelotti, vaikea sanoa näin jälkikäteen. Muistan vain sen ahdistuksen, joka hyökkäsi rintalastaani kiinni kuin verenhimoinen piraija. Pyysin Krisua kurvaamaan Masuuniin, lähes juoksin vessaan ja lukittauduin koppiin. Ettei kukaan saa väärää käsitystä, en kanna mukanani lihamestarin veistä, mulla on omat keinoni. Käytän terävistä esineistä yleisesti nimitystä Hackmann, niin ei tarvitse ruveta erittelemään. Se siitä aiheesta.

Ja kuten aina, heti keskustelun jälkeen, olo oli vakaampi ja uskaltauduin tulemaan vessasta ulos. Kukaan ei ihmetellyt mitään, koska olin jo aikaisemmin päivällä sanonut, että rakkoni on tänään poikkeuksellisen pieni. Ja heillä oli omat ajatuksensa, kerrankin olin tyytyväinen, ettei salaperäinen hiippailuni herättänyt huomiota.

Tuli muuten mieleen, että olen syönyt viime aikoina niin hävettävän paljon roskaruokaa, että morkkis alkaa aiheuttaa samoja tunteita kuin ahdistuskin. Paisun muodottomaksi palloksi, kohta en mahdu vaatteisiini ja itsetunto romahtaa pohjalukemiin, en koe olevani nätti tai haluttu, joka paikassa näkyy virheitä joille PITÄISI tehdä jotain, mutta en kykene en en en, koska itsekurini on olematon. Kierre alkaa alusta, huomaatteko? Mä en tiedä miksi syön. Elääkseni tietty, mutta olisihan se fiksumpaa valita jokin kevyempi vaihtoehto. No, meni jo. Ensi kerralla sitten...as always.

Nyt mä voisin suunnitella sänkyyn siirtymistä. Huomenna kauan odotettu parivaljakko palaa yhteen, Maisa ja hänen Mitsunsa. <3

Cheers, Maicho.

P.S "When I see your face,
there's not a thing that I would change,
'Cause you're amazing,
just the way you are,
and when you smile,
the whole world stops and stares for a while."

On se niin imelää, voi ällö.