Suututtaa niin.

Niinä öinä, kun saisin nukkua, en nuku. Heräsin puoli kahdeksalta tänä aamuna. Talviaikaa siis. Ja menin nukkumaan vähän yli yksi. Olen yön aikana heräillyt pariinkin otteeseen, sillä muistan elävästi katsoneeni kelloa kymmentä vaille neljä ja kaksikymmentä yli kuusi. Suututtaa vietävästi.

Muutenkin nukun levottomasti ja heräilen. Koulupäivisin siitä on tullut ihan kunnon stressi. Nukahtaminen kestää aikansa. Olen niin pirun väsynyt, etten jaksaisi liikkua ja koko ajan on joko jano tai sitten rakkoa alkaa painaa. Mutta UNI! Taisin joskus aiemminkin valittaa tästä aiheesta. Se on tosi uuvuttavaa, kun yöunet jäävät vähiin ja iltapäivästä sitä on kuin nukkuneen rukous. Ehkä syksyn tuoma henkinen paine ottaa omansa. Tiedän, että ensi vuosi vaivaa aika paljon, vaikka en sitä joka minuutti ajattelekaan. Jossain alitajunnassa se kuitenkin elää.

Mutta...asiasta toiseen. Olen tänään siis menossa Orimattilaan eräälle porokoirakasvattajalle tutustumaan rotuun. Se onkin tarpeen, sillä aloin epäillä omia taitojani. Luin tänään aamusta (sillä olinhan virkeänä ylhäällä) kauhutarinoita, kuinka joidenkin pentu on kuin pieni painajainen, puree, haukkuu ja riekkuu kuin joku aivoton karvamöykky. Tunsin sellaisen kylmän jääpalan, joka putosi vatsanpohjaan. Viisi kahdeksasta kommentoijasta oli samaa mieltä, että heidän pentunsa oli samanlainen. Osalla se loppui 4-5 kuukauden iässä, osalla jatkui pitempään ja sitten pienellä prosentilla jatkuu yhä koiran ollessa aikuinen. Pahoittelen tätä korkean tason matikkaa näin sunnuntaina, mutta myönnän olevani hiukan epäilevällä kannalla. Mitä jos...

Niin. Mitä jos en pärjää? Mulla on sen verran paljon pelissä, etten kestäisi täyttä teilausta, jos epäonnistun. Moni kasvattaja on kuitenkin rauhoittanut sanomalla, että selkeillä rajoilla ja johdonmukaisella käytöksellä ei ongelmia pitäisi sattua. PITÄISI. En kuitenkaan mikään huippuluokan kouluttaja ole ja Darankin kanssa jonkun verran ongelmia ilmeni (toisin kaikki eivät olleet musta lähtöisin) olen suhteellisen kärsimätön ja tästä tappelen jatkuvasti eroon.

Todennäköisesti ahdistelen tämänpäiväistä kasvattajaa ihan naurettavilla kysymyksillä ja teen itsestäni totaaliamatöörin. Huoh. Tiedän murheeni olen aivan marginaalinen ja hölmö, kun osa tuskailee tulevien kirjoitusten ja vuokranmaksujen kanssa, mutta tällä hetkellä se on suurin huolenaiheeni. Pärjäänkö minä? Ja tietysti tulevan asunnon saanti hiukan verottaa henkisiä voimia. Muutto on itsessään suuri prosessi.

Voi tätä vinkumisen määrää. Nolottaa niin, mutta on pakko saada ajatukset tekstiksi, ennen kuin pää räjähtää. Rohkaisupuheet auttaisi hiukan asiaa.

Nyt odotellen iltapäivää ja sitten kohti Orimattilaa.