Nyt käydään pohjalla tarkastelemassa Maisa Been elämää.

Mä en koskaan saa olla onnellinen. Elämällä on tapana potkaista mua päähän juuri silloin, kun ajattelen, että seison tukevalla pohjalla, eikä kukaan vedä mattoa jalkojen alta. Miten tyhmästi, miten vitun idoottimaisesti mä aina uskon siihen valheeseen, että mullakin voisi joskus olla asiat hyvin? Miten naiivi mä voin olla? Aina uudelleen, pudotessani polvilleni ja kasvot verta vuotaen, mä vannon, ettei ikinä enää. Että jäädytän tunteeni ja lakkaan olemasta. Muutun sellaiseksi, ettei mua voi satuttaa. Etten tunne enää mitään. Koska jumalauta, niin mä todella haluaisin. Mä en halua tuntea mitään. EN MITÄÄN!

Otetaan esimerkiksi Dara. Mä keräsin hullun lailla rahaa, että sain sen. Mä tein töitä, heräsin aamuisin katsomaan 12 apinan perään, vaikka ei olisi yhtään kiinnostanut. Koska mä tiesin, että jokainen päivä mä olisin lähempänä unelmaani. Niinpä mä kestin kaiken. Ikeniä imeskellen, mä kestin. Ja olin onneni kukkuloilla, kun se pieni pehmolelu nukahti ensimmäisenä iltana mun tyynyn viereen.

Se vietiin multa pois. Mä taistelin vastaan, huusin, raivosin, itkin, anelin, mutta mikään ei auttanut. Mun oli luovutettava. Jälkeenpäin mä olen hakannut itseni henkisesti. Mä en olisi saanut luovuttaa. Mun olisi pitänyt jaksaa kauemmin, pitänyt laittaa enemmän vastaan.

Toinen esimerkki: Topi. Mä löysin viimeinkin jonkun, jolle uskaltauduin luottamaan itseni. Pikkuhiljaa, mä annoin pieniä palasia itsestäni. Ensin vain toisen puolen, sitten sielun ja lopulta ison virheen, sydämeni. Kaikki särjettiin surutta. Haaveet revittiin riekaleiksi, sielu poltettiin roviolla, sydän leikattiin paperisilpuksi tuuleen. Kaikki mitä halusin, kaikki mitä toivoin ja kaikki mitä tunsin, oli kyseenalaistettu. Mä vedin niin pahasti alta riman, että halusin kuolla. Ajattelin silloin, etten jaksa enää. Etten mä ole ansainnut kaikkea tätä paskaa, mitä elämä mulle päivittäin tarjoaa.

SE ETTÄ TEEN HELVETISTI DUUNIA JONKIN ASIAN ETEEN JA SILTIKIN NIELEN PELKKÄÄ PÖLYÄ!

Mut on määrätty ikuiseen orjuuteen alimman helvetin johtoportaassa. Muut saavat kaiken mitä haluavat tuosta noin vain, napsauttamalla sormiaan, hymyilemällä vähän ja sipaisemalla hiuksiaan. Uskollisuus, luottamus ja rakkaus, ne saavat kaiken mitä ikinä osaavat toivoa. Valkoisen puvun, freesioista ja liljoista kootun kimpun, punaisen omakotitalon, labradori-Bellan, kaksoset ja tilafarmarin. Viikonloppuvierailut mummolassa, lomilla Lappiin tai risteilylle. Silloin tällöin sekundalomakohteisiin, Bulgaria ja Teneriffa kutsuvat.

Oliko se liikaa vaadittu, että saisin ehjän perheen? Oliko se liikaa vaadittu, että saisin rakkautta? Oliko se liikaa vaadittu, että saisin jotain pysyvää? Jotain, minkä varaan uskaltaisin laskea koko painoni, mihin uskaltaisin luottaa, ettei se katoa, murru tai rappeudu yhtäkkiä. Onko se liikaa vaadittu, että saisin ystävän, joka tulisi aamutakissaan keskellä yötä syömään keksejä ja lohduttamaan, kun seinät kaatuvat päälle ja mä käyn taas lähellä veitsen terää? (Turpa kiinni Hackmann!)

Itken tätä kirjoittaessani. Olen niin sekaisin, eksyksissä ja yksin, että haluaisin vain nukkua elämäni ohi. Hautautua peiton alle, odottaa siihen asti, että joku toisi varman lupauksen "paremmasta huomisesta". Saisin odottaa ikuisuuden. En kestä tätä epäonnistumista. Jatkuvaa pettymystä. Unettomuutta, kyyneliä ja paskoja fiiliksiä. Mä en enää kestä nähdä, kuinka muille onni juoksee syliin. (Olin kirjoittaa Topin oikean nimen tuohon.) Mä pelkään olla onnellinen.

Tiedättekö, mä ajattelin joskus, että jos tarpeeksi sattuu, lakkaa tuntemasta kipua. Olin niin uskomattoman väärässä. Mä ajattelin nähneeni kaiken, kokeneeni kaiken. Että mua on satutettu, kidutettu ja venytetty niin paljon, ettei mua ole enää mahdollista satuttaa. Ja kuitenkin aina joku löytää uuden tavan, millä repiä mut palasiksi. Mä en tunne itseäni edes ihmiseksi enää. Mä olen kuin haamu. Vitun näyttelijä Elämän Suuressa Teatterissa. Kulissit, feikkihymy, muovinauru, kaikki löytyy. Vedän alitajuntaisesti jotain roolia.

Pysähdyin tänään oikeasti kelaamaan. Mitä mulla on? Mitä mulla oikeasti on?
- Asunto ja velkakierre.
- Auto, mutta ei korttia.
- Ystäviä, joista yksi puukotti selkään, kaksi tappelevat keskenään ja vetävät mukanaan lokaan, kavereita, joiden kanssa satunnaisesti viikonloppuisin juomassa.
- Mies, joka leikki ja käytti hyväkseen.
- Kissa, joka oli oikea ongelma.
- Perhe, jossa kaikki arvostelevat toisiaan ja kaikki ovat mielestään parempia.
- Menetetty lapsuus, isätön.
- Ei mummolaa.

Mitäkö mä haluan? ONNELLISUUTTA! ONNEA! ONNI, kaikissa muodoissa kelpaa. Mies, nainen, koira, virtahepo, isompi asunto, lottovoitto...täällä on pysäkki, antaa tulla.

Mä olen väsynyt. Kaikkeen. Ikuiseen epäonnistumiseen, lupauksiin paremmasta huomisesta, jopa itseeni. Että jauhan tätä samaa soopaa, palaan samaan labyrinttiin, en ole koskaan tyytyväinen mihinkään, vaan haluan aina enemmän enemmän ja enemmän. Mutta kun se on niin. Se on vaan se mun juttu. Täytyyhän sitä maailmassa olla ihminen, kenet saa talloa maanrakoon.

Ja vaikka mä olenkin perusonnellinen, niin haluaisin että se jatkuisi pitempään kuin kaksi päivää. Miksei se Topin kanssa voinut toimia? Mitä mä tein väärin? Mä en uskalla kysyä siltä. Samaan aikaan pelkään ja haluan kuulla vastauksen.

Mulla on ihan mieletön ikävä Daraakin. Tein Mandille joululahjaksi kuvakoosteen, eikä kyyneleiltä vältytty. Mä en voi estää ajatusta, että syytän Mandia yhä siitä, ettei mulla ole sitä enää. Se oli mulle niin rakas ja tärkeä. Onneksi muistot on yhä tallella ja niitä en aio hukata.

Pelkään, että Helmelle tapahtuu jotain. Pelkään, että menetän senkin. Pelkään, että mutsi kuolee tai Mandi tai Kimi. Mandi ei todennäköisesti pääse jouluksi pois sairaalasta. Onko se ihan totta liikaa vaadittu, että edes jouluna saisin olla onnellinen? Pari tuntia?

Joten, onko elämässäsi jokin vialla? Kerro ihmeessä. Katotaan vedätkö pohjat.

"As I walk through the valley of the shadow of death,
I wear my crown of thorns and pull the knife out my chest.
I keep searching for something that I never seem to find.
But maybe I won't, because I left it all behind.
Now I'm stuck with this, and that'll never change
Always a part of me, until the very last day.

Where to go from here? What road to travel on?
I spent my whole life choosing, and I always chose wrong.
Will I try to have the will to be alive?
Will I try because I've never seen the light?
Blow it to the ground and it's now you see,
You spent your whole life taking the best of me

Where'd you go? Where's your home?
How'd you end up all alone?
Can you hear me now?
There's no light, there's no sound.
Hard to breathe, when you're underground.
Can you hear me now? Hear me now

How low can I keep pretending to be?
That all the stars in the sky could mean something to me.
Heaven will open up if I live on my knees.
A man of many words, but of few deeds.
Walking these streets, so absent of hope.

Look into my eyes and I see
What do I see? Nothing at all
Take another look around me
What do I see? Nothing at all"

- Hollywood Undead: Hear me now