Jokin on mennyt vikaan.

Ja pahasti. Joulun jälkeen se alkoi, enkä ole saanut sitä vielä pysäytettyä. Miksi, sitä en tiedä. Tiedostan koko ajan, että näytän entistä rumemmalta ja lihavemmalta, oikein oksettaa katsoa peiliin. Pelastusrenkaani muistuttaa lähinnä kuudennella kuukaudella olevaa emakkoa. Ei vittu, mä olen kuvottava! Ja mammutin kokoinen.

Huomasin parisen viikkoa sitten, että jotain on tapahtunut. Äiti huomautti, että mahani on aika iso, omaan suoraan tyyliinsä. Huolestuneena ja närkästyneenä kommentista menin äidin kokovartalopeilin eteen ja käännyin sivuttain. (Tätä on sitten äärimmäisen nöyryyttävä kirjoittaa.) Tosiaan. On se kasvanut. Aika helvetisti, jos suoraan sanotaan. Yllättäen pistin merkille kaiken. Käsivarteni, reiteni, pohkeeni, perseeni joka on Kiinan mittaluokkaa, kaksoisleukani ja pallopääni, mutta ennen kaikkea mahani. ONGELMA-ALUEENI ja murheenkryynini. Ikuisesti. Aamen.

Miten mä en ole huomannut tätä muutosta? Olenko vältellyt peilejä? Se on ainakin varmaa, että olen syönyt paljon ja epäsäännöllisesti. En mitään kovin terveellistä ruokaa. Minä, kaurapuuro, raejuusto yms emme nykyisin päädy kovin usein samaan pöytään. Olen täyttänyt itseäni munkeilla ja pikkuisilla suklaakonvehdeilla, en ole siis ostanut levyä tai mitään. Olen napsinut sieltä täältä pullanmurusia ja irtokarkkeja. Sipsiä ja tacolastuja. Ei helvetin helvetin helvetti! 

Kahden viikon päästä pitäisi mahtua mekkoon ja lipua juhlavan kauniina broidin häihin. Joo, musta ei oteta sitten ainuttakaan kuvaa. Mä en halua olla mikään lahjapaperiin kääritty kinkku ja katsella sitä jälkeenpäin. Ei vittu, auttaako tässä mikään nuudeli-kaalisoppa-nälkäkuuri enää? Mitä mä oikein olen ajatellut? PAHINTA, en ole tainnut ajatella. Muistin kyllä marraskuussa, että Kimi menee naimisiin ja piti näyttää edustavalta. Vitun imperfekti-konditionaali hirviö!

Tajusin tuossa, että lempifarkkuni, ne joissa takapuoleni näyttää edes jossain määrin normaalisizelta....ne eivät mene kiinni. Ja ahdistavat hiukan reisien kohdalta. Mä olen joku kävelevä pullamössö. Pelkän talvitakinkin kanssa tunnen, kuinka vatsa marssii metrin verran edellä. Nyt itkettää. Hengästyn pienistä asioista. Pelkän pakkasenkin takia vingun kuin kukkopilli. Kävelen pysäkiltä reippaasti ja oikea jalka kramppaa kuin helvetillinen puupökkelö iskettäisiin väärästä kulmasta luuhun kiinni. Klenkkaan loppumatkan, kiroan tätä rappeutuvaa tomumajaa, jota saa raahata rappusia ylös kolmen miehen voimin. Nukun levottomasti ja kuorsaan. Ahdistaa. Vaatteet ei mahdu päälle.

EI HELVETIN HELVETIN HELVETTI!

Ihan vaan vähän haikeana lueskelin erään treeniblogia ja intoa, kun hän pääsi lenkkeilyn makuun taas. Voin kuvitella treenipäiväkirjan säntillisyyden ja itsekurin julman kouran. Täällä minä valaskala röhnötän, sohvalla, viltin alla, Conan pyörii taustalla ja hapankorppupussi rapisee tyhjyyttään. Niin, lenkkeily....mihin mun syksyn intoni katosi? Muuttotohinoihin ja stressiin. Vapaa-ajan puutteeseen. Väsymykseen. Loputtomiin tekosyihin? Niitä riittää. Mulla ei ole edes sosiaalista elämää enää. Syksyllä menin vaikka puolinukuksissa tunnin lenkille. Vesisateessa. Räntäsateessa. Kylmässä ja pimeässä. Ufojen laskeutuessa ja viikonlopun juhlijoiden tullessa vastaan. Täällä mä en ole liikkunut mihinkään. Noloa!!

Pakko tehdä jotain. Ihan vitun noloa. Ja nöyryyttävää. En edes kehtaa kohdata Sofia maaliskuussa. Ainakaan tämän kirjoituksen jälkeen. Sen puoleen kuin ketään muutakaan. Hiukan ironista, että jos näen telkkarista lihavan ihmisen, mun tekee niin pahaa sen puolesta. Enkä itse ole hullua hurskaampi arvostelemaan ketään kerroshampurilaisen syönnistä.

Eikö sitä sanota, että ongelman myöntäminen  on ensimmäinen askel? Senkin ottaminen aiheuttaa sydärin ja verenpainetaudin. Mä olen kolmekymppisenä happikoneessa ja diabateksen kourissa, jos en tee jotain. Ei jumalauta...MAISA! HERÄTYS PERKELE!

Enkä mä edes pidä leivoksista...wattafak!?

- M like the maisapulla.

P.S Tulipa sekin tunnustettua. Huoh.
P.P.S Nälkälakko on vuoden teema.