Mä olen aina ajatellut, että sanonta "elämää oppii arvostamaan vasta kun on katsonut kuolemaa silmiin." on perseestä. Ah, miten kliseisen imelä lause, mutta tänään mä todella sisäistin sen. Mitä tarkoittaa käydä rajalla tai edes check-pointilla. Tai edes nähdä se.

Lähdettiin ihan normaalisti kohti Nummelaa, M kuskina ja mä vieressä. Dara oli takapenkillä. Ajettiin Strömman kanavan yli ja nopeusrajoitus vaihtui 60. Ei mitää ongelmaa, kunnes yhtäkkiä auto lähti kohti reunaa. M tempas ratista, takapää lähti luisuun, 180 astetta ympäri ja tömähdys lumipenkkaan. Kuulin rytinää, jotain meni rikki, kolahduksia ja sitten kammottava hiljaisuus. Moottori huusi tyhjäkäynnillä. Mä tajusin pitäneeni silmiäni koko ajan kiinni. Avasin ne. Luonnoton asento, olin ylösalaisin. Haparoin turvavyön auki ja muksahdin alas.

"Onks kaikki okei?", kyselin paniikissa. M kuului kömpivän ja ähkivän itseään irti vyöstä.
"Joo, ei hätää."
"Entäs Dara?"

Pahaenteinen kysymys. Takapenkki oli hiljainen, liian hiljainen. Satamiljoonaa ajatusta risteili päässä. Voi luoja, mitä jos se on kuollut tai halvaantunut tai sillä on joku poikki tai se on verinen voi luoja...Kurottauduin katsomaan sotkuiselle takapenkille. Koira istui pää riipuksissa silmissään avuton katse. Hengissä, kiitos Jumala tai kuka hyvänsä.

"Siirry, että mä saan moottorin sammutettua.", M komensi ja mä yritin parhaani mukaan uida kohti ovea. Tartuin oven yläpuolella olevaan kahvaan ja kiskoin itseäni ylöspäin. Moottori sammui.
"Odota, mä yritän päästä ulos.", sanoin sisarelleni. Etsin kahvaa, löysin sen. Ovi oli jumissa. Työnsin sen väkivalloin auki ja työnsin käsivarteni väliin. Ankarasti ponnistellen onnistuin saamaan ovea sen verran avoimeksi, että sain ujutettua itseni ulos lumihankeen. Vajosin polvilleni, haroin pehmeää lunta ja yritin päästä eteenpäin.

"Mihin mä soitan? Poliisi vai 112?", kyselen paniikinomaisesti.
"Odota, ota Dara ulos.."

Samantien kuulen auton moottorin turvallisen hurinan. Heilautan kättäni merkiksi, kiltti suomalaispariskunta pysähtyy tien laitaan, kytkee hätävilkut ja rientää autosta ulos. Nopeita kysymyksiä, en kykene edes vastaamaan kaikkeen. Yritän saada vastahakoista ja shokissa olevaa koiraa ulos autosta. Tartun sitä kaulapannasta ja niskavilloista ja kiskon sen päivänvaloon. Se alkaa välittömästi haukkua huomatessaan vieraat. Komennan sitä napakasti.

"Tulkaa joku hakee tää koira, mun täytyy saada sisko ulos autosta!", mä huudan. Joku poika pudottautuu ojaan. Mä hoputan sitä tulemaan lähemmäs, kerron, ettei Dara tee mitään. Neuvon poikaa ottamaan koiraa kaulapannasta ja ojennan pojalle M:n tarjoaman hihnan. Poika vie Daran kauemmas ja mä lähden kompuroimaan ylös pientaretta. Otan Daran pojalta, kiitän vaisusti ja päästessäni tielle, kauas autosta, tunnen hillittömän vapinan valtaavan kehoni. Tärisen kuin horkassa. Hengitys kulkee vaivalloisesti, huokailen ääneen ja painan kasvot polviin. Ahdistaa. Polvia heikottaa. Dara hyörii levottomana ympärilläni. M laskee kätensä olkapäille.

"Iisisti.", se sanoo ja mä rauhoitun vähän. Kiltin pariskunnan nainen soittaa hätänumeroon. Alkaa pitkä ja piinaava odotus. Pääsemme pariskunnan autoon lämmittelemään, M soittaa aviomiehelleen ja selostaa tilanteen, mä yritän tasoittaa vauhkona laukkaavaa sydäntäni.

Hetken päästä paikalle kurvaa ambulanssi pillit huutaen. Menemme sisään, palokunta ja poliisi saapuu paikalle. Sekavia tilanteita, kysymyksiä, mä en tajua mistään mitään. Huolehdin, missä Dara on, tuijotan eteeni ja unohdan kotiosoitteeni. Seuraava ehjä muistikuva on se, kun siirryn ambulanssin etupenkille ja otan Daran jalkojeni väliin. Matka suuntautuu kohti Salon terveyskeskusta.

Pelkään. Pälyilen tien reunaa epäillen ja vatsalaukkuni kääntyy solmuun, kun ambulanssi ohittaa henkilöauton. Niskaa jomottaa. Haluan pois tästä härvelistä. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen pääsemme terveyskeskuksen pihaan. Jään Daran kanssa ulkopuolelle odottamaan M:n aviomiestä. Vartin päästä vien koiran K:n autoon ja painun itse vastaanottotiskille. Koko odotushuone tuijottaa mua. Lääkäri kutsuu nimeltä, astelen huoneeseen kuin mestauslavalle.

Alan melkein itkeä, kun sympaattisen oloinen lääkäri tiedustelee vointia. Taistelen itseni tyyneksi, selitän rutiininomaisesti mitä tapahtui ja kerron mihin sattuu. Saan kipulääkkeitä ja kolmen päivän sairasloman.

Nyt, yhdeksää tuntia myöhemmin, kelaan yhä (tahtomattani) tilanteen läpi. Hidastetusti. Näen, kuinka lumipenkka lähestyy, lumi pöllähtää ja astiat hajoavat. Tunnen rytinää, turvavyö painaa rintakehää, se helvetin hiljaisuus joka kesti sekunnin ja oli tehdä mut hulluksi. Jossittelupeli on valmis. Jos olisin ollut ainoa henkiin jäänyt? Jos Dara olisi katkaissut selkärankansa ja jäänyt kitumaan? Jos olisin kuollut? Jos ja jos ja jos...Vinttihän tässä pimenee.

Pelkään ensi yötä. Näen takuulla painajaisia. Otin lääkärin ohjeen mukaisesti kolmiolääkettä ja tunnen oloni raukeaksi. Silmät eivät tahdo pysyä auki. Mutta pelkään nukahtaa.

Ihan totta. En ole vielä kertaakaan, ainakaan muistaakseni, pelännyt niin paljon kuin tänään. Ja oikeasti pelkäsin. Se oli jotain niin hirvittävää, etten halua tuntea sitä enää koskaan.

Ja mun piti huomenna hakea avaimet uuteen asuntoon...Fuck.