Lauantai, 4 päivää.

Hieman orastavaa kirjoittaa noin pieni luku näkyville, mutta alku sekin on. Taas kerran. Kerätään levinneet palaset yhteen, otetaan liimaa ja ruvetaan kasaamaan sitä monimutkaista, sinisen täyttämää palapeliä. Kuinka äärimmäisen turhauttavaa. En kestä itseäni.

Stressi on taas kunnolla päällä. Työharjoittelupaikat ovat kaikki täytetty, yhteyshenkilöt ovat lomalla tai työmatkalla, eivät viitsi soittaa takaisin ja kun soitat heille, eivät vastaa. Maanantaina pitäisi olla kaikki selvää. Heitän viimeisen oljenkorteni peliin ja jos ei nappaa, niin en voi asialle mitään. En jaksa. Hirveä kuumotus ollut maaliskuun alusta lähtien, mutta kun ei ole niin ei ole. Suhteilla ne muutkin menevät, vetelevät naruista ja pistävät isin asialle. Niin minäkin tein. Olen uuvuksissa. Perjantaina istuin keittiön pöydän ääressä, edessäni lista numeroita, johon soittaa. Tasaisin väliajoin vedin numeron yli ja siirryin seuraavaan, kunnes paperi loppui, henkinen voima loppui ja vitutus vyöryi päälle niin, että huusin ääneen.

Ei romahtamista. Johtunee siitä, että olin äidillä. Turvasatamassa. Pyhien Henkien levähdyspaikassa, jossa nälkäinen ruokitaan ja väsynyt peitellään untuvaan. Siellä sielu lepää. En erehtynyt tälläkään kertaa. Söin hyvin, nukuin univelat kerralla, pyörittelin jumiutuneita lihaksiani saunassa, tyhjensin itseni äidille, annoin sen putsata haavani ja kerroin hauskasta, mutta kivuliaasta yhteenotostani kirjahyllyn kanssa. Poskessani oli nimittäin mahtava naarmu, kun yliarvioin pituuteni ja kurottelin ylähyllyltä lempikirjaani. Seurauksena puoli hyllyä tuli alas ja kopsahti päähän. Se huuto...Mustelmaa ei ihme kyllä tullut, mutta naarmu. Näytti siltä kuin olisin ollut kunnon mirrifightissa. Koulussakin osa ihmetteli ja hieman nolona selitin kyseisen tapahtuman. Katu-uskottavuutta olisi tullut, jos scratchi olisi mennyt silmän päältä tai olisin kertonut hurjan stoorin kymmenestä vesikauhuisesta pesukarhusta.

Loppujen lopuksi, miksi vetää hirveä paine päälle yhdestä työharjoittelupaikasta? Ei niillä muillakaan ole, tai osalla, jos tarkkoja ollaan. Tuskin nekään sitä yhtäkkiä jostain tempasevat. En tiedä. Vaikea pyytää neuvoja opettajilta, kun ne ovat vuoronperään saikulla tai jossain huitsinvitussa. EN JAKSA. Yksinkertaisesti, lyhyesti, lapsellisesti ja naurettavasti. En voi muuttua asiakaspalvelupaikaksi, en hotellin vastaanotoksi, vaikka kuinka haluaisin. En voi sanoa puhelimeen "heittäkää joku niistä helvettiin etten saa paskaa niskaan koulussa" tai vastaavaa. Olisiko pitänyt hakea aikaisemmin? Ehkä. Meitä ei vain infottu ajankohdasta. Ensin piti olla neljännessä jaksossa, sitten kukaan ei puhunut mitään ja yhtäkkiä pitikin olla ja show päälle. No, siinä vaiheessa paikat oli jo täytetty. Hieno homma. Juuri näin sen pitikin mennä. Jälkiviisaus on paras viisaus. En kaipaa kenenkään pätemistä tähän väliin, vituttaa muutenkin.

Kesätyöpaikoista ei ole myöskään kuulunut. Elän siis köyhänä. Ei tarvitse sitten soitella perään, kun kesäloma alkaa. Mulla ei ole rahaa, en ole kiinnostunut kenenkään menoista tai meiningeistä. Istun himassa, katson leffoja ja keskustelen pitkään ja henkevästi Hackmannin kanssa. Juuri tällä hetkellä ei kiinnosta. Mikään. Missään. Milloinkaan. Melkein jo ehdin toivoa, että jokin asia menisi putkeen, mutta onnettomuus harvoin tulee yksin. Ja onhan tässä kuitenkin taas minusta kyse. Kun yksi asia potkaisee päähän, muutkin ottavat tikarit esiin ja alkavat tähtäillä. Jos joskus luulin hajoavani vitutukseen, olin väärässä.

Nyt tuntuu siltä, että tekisi mieli tehdä kaikki mahdollinen. Itkeä, huutaa, keskustella, vittuilla, lyödä...Olin kohtalaisen aggressiivinen liikenteessäkin. Eikö niissä uudenkarheissa audeissa ja bemeissä ole kaasupoljinta vai minkä takia ne ajaa viittäkymppiä kahdeksankympin alueella? Minkä takia ne roikkuu motarilla hännässä, jos aikomusta ei ole mennä ohi? Ja sitten niitä alkaa vituttaa, kun -89 roskis menee ohi ja ämmä ratissa!

On lauantai, mulla ei ole harmainta aavistusta illan ohjelmasta, kukaan ei ole soittanut tai kaivannut ja se vähän harmittaa, mutta olkoon näin, myöhemmin otan yhteyttä ja kyselen missä mennään ja olenko kaivattua seuraa. En oikeastaan tiedä, huvittaako lähteä minnekään. En haluaisi olla kotonakaan. Kaksijakoinen fiilis. No, kello on vasta kaksi. Ei hätiä mitiä.

Nyt voisi olla hyvä hetki syödä tekemiäni lihapullia, jotka kerrankin onnistuivat.

- Maggis.