I'm counting...

The minutes, the hours, the moments that might take my breath away...

Ja mä kuulen sen taas. Sen pienen, hauraan äänen jostain helvetin syövereistä. Ja mä käsken sitä olemaan hiljaa. Mä huudan sen lopettamaan. Koska jumalauta nyt tämä pomputus loppuu. Minä en ole shakkinappula tällä pelilaudalla, jota pyörittävät läpimädät ihmiset ja pimeä huominen. Minä teen omat päätökseni, miten kompuroin seuraavaan päivään ja miten jaksan aamuisin nousta ylös sängystä.

Siltikin kello alkaa vedellä viimeisiään. Haluan olla rehellinen sille ainoalle, joka on minua koskaan kuunnellut ja tuonut lohtua. Koska en aio enää kääntää selkääni tukiverkostolle, joka nappaa minut, kun uhkaan pudota reunalta. Haluan kaikkien tietävän, missä kohtaa palaset sekoavat liikaa enkä enää löydä sitä oikeaa kappaletta, joka ratkaisee kaiken.

Luettelen saman litanian, mitä aina tien päässä: väsymys, kiukkuisuus, stressi. Pyhä kolminaisuus, joka yhteen tiivistyessään aiheuttaa suuren sähköpallon ympärilleni ja mä raivoan, suututan ihmisiä, itken paljon ja yksin, syön miten sattuu ja valvon yöt, kunnes ankea aamu repii mut töihin ja aloitan teatterin, jota kutsutaan nimellä "Robotismi"

Sitä yrittää jaksaa ja kestää. Yrittää ajatella, että kohta se on ohi, ihan kohta ja Se Oikea Elämä alkaa. Ei ole rahahuolia tai pelkoa tulevaisuudesta. On tuttu ja turvallinen rutiini, säännöllinen työaika ja pitkät vapaat. Sellaista mä tarvitsen. Ja kaipaan. Haluan niin helvetin kauas tästä oravanpyörästä, jolloin seison Siwan kuivamuonahyllyn luona ja lasken senteistä saanko illallista vai en. Haluan paeta, niin ettei mun tarvitse maalata aspa-hymyä naamalle ja palvella vittupäitä kahdeksan ja puoli tuntia päivässä. Haluan olla hetken hiljaisuudessa ilman, että kukaan vinkuu korvan juuressa.

Alkaako se Elämä? Vai juoksenko mä tätä samaa ympyrää? Minkä miljonäärin mä nirhaan, jos joudun ikuisesti ravaamaan sossun luukulta Kelaan ja anoa paria euroa, että selviän taas pari päivää eteenpäin. Näen jo kuinka istun deku-kerhon kanssa Aurajoen rannassa ja saastainen kossupullo kiertää mätäsuusta toiseen. Vittu...

Loppuuko tämä ikinä?

Ps. I'm still counting...and fighting. Just don't how long I can pretend.