Totean olevani nesteessä. Sellaisessa paksussa, liisterimäisessä, tahmeassa, upottavassa nesteessä. Sellaisessa, josta ei noin vain kauhaistakaan ylös, ponnisteta pintaan ja haukata happea. Itse asiassa vaikuttaa uhkaavasti siltä, että olen hukkumassa tähän nesteeseen. Hajottaa. Aivan vitusti.

Rahaa ei ole, mutta laskuja senkin edestä. Velkaa olen ainakin kolmeen paikkaan, kahteen on pakko maksaa, mutsi onneksi ymmärtää tilanteen (mutsillekin olen velkaa niin paljon, ettei varmaan tonni riitä). Tästä tulee ensimmäinen joulu, kun en osta kenellekään mitään lahjaa, enkä itsellenikään vaadi mitään. En halua saada mitään, koska en kykene tarjoamaan takaisin. En edes makaroonipussia. Auto on niellyt suurimman osan rahoista, etenkin se vakuutusmaksu (minkä eräpäivä on luojan kiitos vasta tammikuussa, kun opintolaina tulee) ja ajoneuvovero, jonka onneksi saa neljään osaan. Siltikin rästissä oli sähköä ja ties mitä. Tänään tuli rahaa ja sinne se sitten menikin. Vuokraan, sähköön ja rästeihin. Odotan sydän kurkussa sitä vitun sakkolappua, jonka menin mokaamaan. Tämä on suo, josta ei ole ulospääsyä kovin nopeasti. Hajottaa. Aivan vitusti.

Mutsi soittikin äsken ja lupasi lainata (taas) vähäsen. Mä en voinut itkeä sille puhelimessa ja paljastaa, kuinka kotiin päästyäni vapautin Helmen tötteröstään (se oli leikkauksessa ja joutuu pitämään sellaista kauluria. rassukka näyttää ihan ufolle.), nappasin laskupinon käteeni ja rupesin maksamaan, tuijotin hetken tietokoneen ruutua ja karmivaa todellisuutta, ennen kuin valutin maskarani poskille ja laskin ruutupaperille paniikissa, miten paljon jää loppukuukaudeksi rahaa. Tulos oli vähän, aivan liian vähän. Mietin, paljonko mulla on säästöissä ja paljonko saan, jos vien pullot kauppaan. Tulee siitäkin jonkin verran. Ei siltikään tarpeeksi. MT:ltä en voi enää lainata, olen muutenkin auki ja tiedän heidän odottavan, että täytän lupaukseni ja maksan kaiken takaisin. Se stressaa. Ja veljeenikin otin heikkona hetkenä yhteyttä. Tiedän Kiminkin odottavan sinistä lappustaan takaisin dollarinkuvat silmissä. Hajottaa. Aivan vitusti.

Lauantaina oli tarkoitus lähteä Lussen ja Santun kanssa baariin, siitäkään tulee tuskin mitään, vaikka juomat ovat puoleen hintaan keskiyöhön asti. Jääkaapissa toisin olisi riittävästi kunnon pohjien vetämiseen, mutta ilta jäisi siitä huolimatta lyhyeksi. Mulla ei ole varaa tankata autoa. Onneksi sunnuntaina laitoin kympin sisään, joten kyllä sillä ajaa ainakin pari kertaa Nummela-Karkkila väliä. Ja syy, miksi sen kanssa pitäisi ajaa on se, että jos perjantaina pakenen seiniä ja lahoamispistettä Karkkilaan, on mun päästävä (pakko) lauantaina käymään kotona. Koska en voi pitää potilasta koko viikonloppua yksin. Tänäänkin hieman pelotti jättää se tötterönsä kanssa seinän vierelle. Olin aamulla pari tuntia pois, ettei se joutuisi olemaan niin pitkään yksin. Hyvin se kuitenkin oli pärjännyt. Helmi kyyristeli vessan nurkassa ja naukui surkeasti, kun pääsin kotiin. Mielenosoituksia en havainnut, mutta ruokaan se ei ollut koskenut. Voi pientä, kroppakin kääritty verkkoon. Se näyttää vähän paistirullalta.

Ja yöt se nukkuu tiiviisti vieressäni, saman peiton alla, koska asunnossani on jokin vialla ja lämmitys ei yksinkertaisesti vedä täysillä. Eräs yö nukuin hupparin, pitkien housujen, villasukkien ja pipon kanssa. Niin, kahden täkin alla. Samana iltana kuuma vesi loppui kokonaan. Ai, että oli nauru herkässä. Mistä vitusta mua rangaistaan koko ajan? Jos ostan auton, niin syyttävä sormi näyttää heti "mähän sanoin mähän sanoin." Kun menetin kortin, jälleen sama efekti "mähän sanoin mähän sanoin." Opiskelijan elämä ei ole juhlaa, mutta en ymmärrä, miten muut autolliset opiskelijat pärjäävät. Etenkin, kun kuuntelee missä ne käy joka viikonloppu. Saako ne enemmän tukia?

Angstin mutakuopasta toiseen. Olen eksynyt ajattelemaan Topia. Enemmän kuin oikeastaan olisi järkevää. Viime yönä löysin itseni pohtimasta, miltä uusintakierros maistuisi. Varmasti kitkerältä ja kuittailisin joka väliin jätkän petturuudesta ja kusipäisyydestä. Mutta siltikin...haluan ne ajat takaisin, jolloin mies vain ilmestyi oveni taakse. Niin kuin olen aikaisimmissa merkinnöissä todennut, muistan ne hyvät hetket. Kaiken. Se vetää aika hiljaiseksi. Ihmisissä on puolensa ja Topin pimeä puoli on vitun rasittava. Sen tapa jättää ilmoittamatta, jos ei tule. Lukuisat odottamiset pakkasessa, tuulessa ja sateessa. Puhumattomuus. Kuinka siitä sai kiskoa kaikki ulos. Muuta ei oikeastaan tulekaan mieleen, mutta jos vaakakuppiin laitetaan, niin se painaa saman verran kuin hyvät puolet. Hellyys. Välittäminen. Kuunteleminen. Ymmärtäminen. Tietyt eleet ja ilmeet.

Niin, siitä tulikin mieleeni. Sunnuntaina, deja vu - momenton keskellä kysyin siltä, mitäs tykkää otsatukasta. Se teki sen ilmeen, mikä saa perhoset villiintymään. Kallistaa päätä, siristää silmiä, hymyilee ovelasti ja toispuoleisesti. Helvetin seksikäs, en osaa muuten kuvailla. Ja mä huomasin nielaisevani kurkkuni kuivaksi, kun se sanoi mun näyttävän hyvältä. Miten masokistinen ihminen voi olla? Oon oikeasti sairas tai pahasti sekaisin. Jätkä repii täysin kappaleiksi pahimmalla mahdollisella tavalla ja tämä neiti haikailee sen perään. Ei jeesuksen perkele! Nyt Maisa herätys! Kunnon litsari olisi paikallaan.

Mutta kun en voi kieltää, ettenkö olisi miettinyt sitä. Kun kaikki jäi niin hölmösti kesken. Kuoli vain pois. Meillä meni hyvin ja sitten ei mennytkään. Mä haluaisin takaisin siihen, kun meni hyvin ja tekisin asiat toisin niin, että olisi mennyt jatkossakin. Ongelma on vain se, että mä panostin suhteeseen enemmän kuin ko. mies. Olin sille pelinappula, kakkosvaihtoehto, tuki ja turva, olkapää. Se tyttö, jolle saattoi soittaa ja itkeä, kuinka perseestä elämä on, koska se tiesi mun ymmärtävän. Se tiesi, etten mä kääntäisi selkääni. Helvetin typerää. Etenkin kahden, toisilleen täysin tuntemattomien ihmisten kommentti sai mut pysähtymään ja oikeasti ajattelemaan. Avaamaan sen lukitun oven, jonka taakse en ole sen sunnuntain jälkeen kurkistanut, koska en ole kyennyt. Yöt ovat lukkojen avaamiseen oivaa aikaa.

"Sä rakastat sitä." - kuului lause. Ensimmäiseksi mä menin pakokauhuun ja kielsin asian tiukoin sanoin. En helvetissä, en ikinä. En halua, enkä edes osaa rakastaa. Kyllä mä taidan sittenkin osata. Tai ainakin joskus osasin. Sillä mitä muutakaan tekemiseni Topin kanssa olisivat voineet olla? Mä kuuntelin, ymmärsin, annoin tilaa ja aikaa, lohdutin, olin oikea täydellisyyden ruumiillistuma. Mä rakastin sitä. Tai rakastan edelleen. Rakastanko? En tiedä. Sanokaa joku! Onko rakkaus sitä, että antaa toisen pilata elämänsä, tuhota sydämensä, jäädyttää sisimpänsä ja siltikin ei halua mitään muuta kuin olla väleissä sen kanssa, puhua, nauraa ja palata siihen, missä oltiin alunperin? Jumalauta sitä voi nuorena tulla hulluksi!

Ja jokaista tapaamaani kundia olen alitajunnassa verranut Topiin. (Tämänkin totesin yöllä.) "Topi sanoisi näin." tai "Topi tekisi noin." ja niin edelleen. "Se on ihan erilainen kuin Topi." Vittu, sillä oli sunnuntaina mun lempituoksua päällään ja kun se halasi (tai syleili olisi oikea termi) mä muistin kaiken (oikea filminauha flashback). Mä vain olin siinä, ainoastaan toinen käsi miehen hartioiden ympäri ja sitten tunsin, kuinka Topi painoi päänsä olkapäätäni vasten ja puristi mua itseään vasten. Siinä vaiheessa mä aloin pyristellä irti, muka järjestelin hiuksiani ja heitin läppää, jota en ankaralla ponnistelullakaan kykene muistamaan.

Tässä avoimessa ja tunnepitoisessa tilassani olen sitä mieltä, että kenelläkään ei ole varaa tuomita. Mä en hyväksy tällä hetkellä mitään negatiivista sanaa purkauksestani. Oli vain pakko saada se ulos, vaikka suunnittelinkin pitäväni ajatukseni itselläni. Ihan asiasta. Mä olen niin lost. Vaihteen vuoksi. Etenkin kun Nessu kisuttaa Lussea, jota mäkin olen silmäillyt silloin tällöin ja miettinyt, että se voisi olla aika makoisa välipala. Mutta kun se ei ole Topi. Se on niin erilainen. Kiltti ja kunnollinen. Ehkä naiset sitten rakastuu renttuihin, kusipäihin, mulkkuihin, tunnevammaisiin ja itsekkäisiin paskoihin. Ehkä se vain menee niin. Ja ehkä minäkään en ole se hurjasti ylistämä poikkeustapaus tai sitten olen vain vitun tyhmä.

En tiedä, en välitä ja nyt kun tarkemmin ajattelen, ei edes kiinnosta.

Olin rakastunut. Olen? rakastunut. Mikä tämä tunne on? Hulluus? Aika mukava. Vähän houreinen, mutta untuvanpehmeä. Hyvä.........olo.

"Tää juttu tuli puun takaa,
en oo sanonu vuosiin kenellekkään et oot mulle rakas.
Sä nukut, mä en voi, kun mä katselen sun levollisii kasvoja ne ei sillon valehtele, enkä edes välitä vaikka rikkoisit sun lupaukset,
jos ees viittit lupaa jotain, se on mulle tarpeeks.

Rakastuneet ei nuku, ne ei malta, pelko toisen menettämisestä tuntuu murskaavalta.
Ne juttelee ja rakastelee, imee voimaa toisistaan.
Sydän hakkaa niin, et sielu pelais sillä korista.
Veri alkaa kohista, kun uskallan kelaa sua.
Mä, joka ei uskonu ees osaavansa rakastua.

Miten tällästä voi tälle reppanalle tapahtua, kuuntele maailma, nyt on pakko avautua. Huutaa onnea, halata vastaantulijoita, panna vitun siirappiset rakkauslaulut soimaan, tanssii pari senttii maan pinnan yläpuolella, ikävöidä kun näkee toisen vasta huomenna.

Se pieni kuolema kun oma sydän särkyy, se tunne millon sisuskalut ylösalas kääntyy, kun sattuu näin paljon on pakko olla elossa, ei haluu olla elossa, erossa."

- Steen1: Se tunne, jolle ei ole nimeä.