Nyt naurattaa lukea edellistä kirjoitusta. Siinä lupailin ja vannoin, etten tee mitään tyhmää, että kykenen pysymään iisinä, että en lipsahda rajan yli ja ties mitä muuta. Alan huomata, että viikonloppuni alkavat mennä entistä rajummiksi. Ja huomaan myös, että kun maanantaiaamu koittaa, olen aina hieman eksyksissä. En pahasti. Vain sen verran, etteivät ajatukset pysy kasassa ja järkeviä lauseita on turha odottaa.

Vietin jälleen koko viikonlopun The Big Cityssa, Topin kanssa, kuinkas muuten. Perjantaina oltiin Nessun, Ällän ja Topin kanssa Harjulla, tihkusateessa, viettämässä iltaa. Mä en juonut. Ei oikein maistunutkaan. Oli kipeä olo ja kaiken lisäksi naisten vaivat päällä...Ei olisi oikeastaan huvittanut edes seistä leikkiksen huvimajassa, keskellä humalaista teinijoukkoa, kuuntelemassa niiden juttuja (ja jonkun oksentamista), ulkopuolisena kaikesta. Tunsin niistä pari, mutta se nyt on laiha lohtu.

Seisoin huppu vedettynä pään yli, hieman kumarassa, kolmessa hupparissa ja kaulahuivissa, sateen takoessa ympärilläni ja toivoin olevani jossain muualla. Suunnittelin soittoa äidille, sisarelleni, Sofille tai Roselle. Kenelle tahansa, joka olisi vienyt mut hetkeksi pois. Mutta mä kestin. Ei me siellä onneksi kauaa oltu, kun Ällä tuli ja ilmoitti, että auto on tyhjä ja ajelu voi jatkua. Poimittiin kyytiin eräs Matti, johon Nessu tietenkin iski silmänsä. En meinannut millään uskoa, että se oli -94. Matti näyttää vanhemmalta, sen äänikin on matala kuin aikamiehellä ja jututkin aivan eri tasoa kuin perus viisitoista kesäisillä. Ja pirun hauskakin oli. Mä nauroin perjantaiyöllä niin paljon, että lauantaina teki tuskaa ponnistaa sängystä ylös.

Sitä paitsi...se on ihan kohtalaisen hyvännäköinen ja menin epähuomiossa kuittaamaan Nessulle, että iskisin miehen niin olisin Topin kanssa tasoissa. Molemmilla olisi kisakireet ysineloset, joiden kanssa voisi juoda maitoa, syödä pipareita ja katsoa käsi kädessä elokuvaa. Nessu tietenkään ei ottanut juttua tosissaan, kun heitin sen tietyllä äänensävyllä, enkä sitä edes tarkoittanut. Kunhan vittuilin.

No kuitenkin...loppuyöstä alkoi mullekin lonkero maistua. Osaksi sen takia, että olin kyllästynyt katselemaan humalaisia ihmisiä, osaksi sen takia, ettei muuta juotavaa ollut. Olin juuri pääsemässä vauhtiin, kun Topi ilmoitti, että hänellä on paha olo ja hän haluaa kotiin. Niin tehtiin. Se painui vessaan laattaamaan, mä vaihdoin yökkäriä päälle ja kömmin sänkyyn. Nukuin koko yönä ruhtinaaliset kolme tuntia - jälleen.

Lauantaiksi oli monta valinnaista suunnitelmaa. Ollaanko Nummelassa vai Karkkilassa? Yksin vai yhdessä? Nessun ja muiden vaiko Pexin ja muiden kanssa? Baariin vai Harjulle? Selvinpäin vai kännissä? No, suunnitelmaksi muodostui: Karkkila, yhdessä, Pexi ja muut, baariin, kännissä.

Mä en ole aikoihin ollut noin juovuksissa kuin lauantaina, vaikka en omasta mielestäni paljon juonutkaan. Yritin eilen muistella drinkkilistaani ja se meni jotenkin näin: puolitoista tölkkiä lonkeroa, Frisco, kolme tequilaa, gin tonic, vadelmapaukku ja muutama hörppy valkovenäläisestä, pina coladasta ja jostain minkä nimeä en vieläkään muista. Kuitenkin, olin iloisesti humalassa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin lyödä yhtä jätkää, joka oli Pexin tuttuja ja joka kävi kähmimään illan aikana useammin kuin kerran. Puristauduin kiinni Topiin, anelin sitä pelastamaan mut, ennen kuin lataisin jätkää oikealla suoralla poskiluuhun. Olin tosissani ja sen näki. Topi talutti mut ulos röökille, jossa se komensi rauhoittumaan. Tärisin kauttaaltaan, olin raivoissani ja Pexi pyyteli kovasti anteeksi jätkän puolesta. Sanoin kaiken olevan okei, mutta jos se koskisi muhun yhdenkin kerran, mä nakkaisin. Jätkä ei onneksi palannut samaan pöytään ja minäkään en saanut porttaria.

Joskus puoli kolmen ja kolmen välissä aloin olemaan siinä pisteessä, että halusin kotiin. Topi suostutteli mut käymään torin snägärin kautta. Kotimatkasta en muista oikeastaan mitään. Olin kuulemma avautunut eksästäni oikein kunnolla. Ylinoloa, etten sanoisi. Sentään Topi oli saanut hyvät naurut.

Seuraava muistikuva on se, että seison yläkerrassa ja vedän vaatteita pois päältäni. Topi halusi katsoa jotain elokuvaa, mä pujottauduin yöpaitaani ja möngin paikalleni seinän viereen. Mua ei oikeastaan väsyttänyt ja uskon, että raitis ilma, kävely ja ranskalaiset olivat tasoittaneet känniäni siinä määrin, että olin edelleen humalassa, mutta kuitenkin suhteellisen..hmm..kartalla? Voikohan niin sanoa?

Vähän yli neljä suljimme telkkarin ja jatkoimme jutustelua tikusta sun muusta järkevästä. En tarkkaan muista miten, mutta päädyimme pussailemaan, josta se syveni suudelmaksi. Mä makasin vatsallani Topin vieressä, kädet sen vartalon päällä. Topin käsi oli ensin yläselässä, josta se valui alas, sujahti paidan sisään. Se tietää, että alaselkä on mun herkkä paikka. Mä värähdin kauttaaltaan. Kuulin, kuinka sen hengitys kiihtyi. Mä olin itsekin aivan liekeissä. Haparoin sitä enemmän kiinni itseeni, työnsin lantiota sitä vasten - ja tajusin, että mä halusin sitä aivan helvetisti. Tunne ei selvästikään ollut yksipuolinen. Siinä vaiheessa, kun käsi hivuttautui housujen sisään, mä vihelsin pelin poikki. Ilman varoitusta, kierähdin selälleni omalle paikalle ja hengitin syvään. Sydän takoi jumalatonta vauhtia, kädet tärisi ja mä vaan tuijotin seinää sekavampana kuin koskaan aikaisemmin.

"Okei", Topi kuiskasi käheästi. "Ehkä meidän pitäis nukkuu."
Vastasin, että joo ja melkein heti aloin itkeä. En voinut sille mitään. Kyyneleet vain alkoivat valua, käännyin selin siihen ja itkin hiljaa. Se otti musta kiinni ja sanoi, etten itkisi, koska se ei ollut mun vika. Vastasin, että onnistuin aina mokaamaan kaiken omilla haluillani ja pyynnöilläni ja puoliksi pakotan sen alistumaan tahtooni. Topi sanoi, että se itse oli lähtenyt viemään hommaa eteenpäin ja että osaksi syy oli hänessäkin. Sanoin, että ymmärtääkö se ollenkaan mitä tekee mulle? Mä olen kuin lapsi karkkikaupan ulkopuolella. Siltä musta tuntuu.

Topi tärisi. Sillä taisi olla sama ongelma kuin mulla viime viikon lauantaina. Yksinkertaisesti kävi niin ylikierroksilla, että se purkautui vapinana. Mä olisin voinut olla törkeä ämmä ja antaa homman mennä loppuun asti. Mutta en olisi voinut katsoa itseäni peiliin sunnuntaina, en olisi kyennyt kohtaamaan edes Topia. Koko juttu olisi päättynyt siihen ja siitä mä olen täysin varma. Se tuskin olisi halunnut nähdä mua hetkeen, jos ei ollenkaan. Aivan liian iso riski otettavaksi.

Eilen, kun se lähti tuomaan mua kotiin, se oli outo. Hiljainen. Etäinen. Tietenkin pohti, mitä tuli tehdyksi ja kuinka pienestä kaikki oli kiinni. Sillä ei ollut tahtoa pysäyttää tilannetta. Totta kai se pistää miettimään. Ja arvostan sitä, että se haluaa pysyä uskollisena ja juuri siksi minä vetäydyin pois. Se myös sanoi, ettei halua puhua aiheesta enää. Ymmärrän senkin.

Ensi viikonloppu alkaa kirjaimellisesti pelottamaan. Topin tyttöystävän paras kaveri (joka on myös kusessa Topiin) on tulossa Karkkilaan ja Topi aikoo viettää hänen kanssaan aikaa jossain kohtaa viikonloppua. Se on ihan okei. Mietin vain, että jos perjantaina porukka on menossa viihteelle, niin mihin mä meen yöksi? Nessulle ei pääse, koska ne tekee remonttia ja koko kämppä on ylösalaisin, Santulle ei varmastikaan mahdu, koska Kiki on siellä, enkä halua kuunnella koko yötä niiden pelleilyä. Taitaa olla niin, että ensi viikonlopun joudun olemaan kotona, ellei jonkinnäköistä ratkaisua löydy. Etenkin, kun se muija luulee, että hänellä on mahdollisuuksia Topin suhteen, yrittää varmaan päästä yöksi. Ehkä onkin. En tiedä enää, mitä ajatella. Enkä halua enää ajatella.

Nyt on mentävä. Hukun kohta pölyyn ja pyykkeihin. Tulipahan selviteltyä pääkoppaa taas jonkinverran ja jaettua synnit kansalle.

Okay take care bye bye then.